3.20 Uncertainty



Karen oli lopettanut itkemisen, luojan kiitos oli. En olisi juuri nyt jaksanut fyysisesti kuulla sitä epätoivoa, joka oli jo henkisesti vallannut meistä kummankin mielen. En kuulla, en nähdä, en kohdata todellisuutta, en tehdä mahdottomasta mahdollista edes omassa päässäni.
   Sanoin ääneen sen, mitä ajattelin. Lauseen, joka oli pyörinyt mielessäni kaikki ne pitkät minuutit.
   ”Mehän käytimme ehkäisyä.”



”Voi jumalauta”, kuiskasin vapisevalla äänellä kämmenteni lomasta. ”Voi helvetin helvetti. Me käytimme ehkäisyä, Karen. Lääkäri erehtyi.”
   ”Mikään ei ole sataprosenttisen varmaa”, Karen sanoi värisevällä äänellä. ”Siinä saattoi olla valmistusvirhe. Reikä. Tai… tai käytimme sitä väärin. Tai jotain.”
   ”Jos siinä oli valmistusvirhe, tämä on Andrewsin vika, ei meidän.”
   ”Älä ole lapsellinen.”
   ”En ole. Se kondomi oli peräisin Andrewsilta. Ties vaikka hän olisi omin käsin pistellyt siihen neulalla --”
   ”William!” Karen parkaisi. ”Ole kiltti, älä tee tästä pahempaa kuin mitä tämä on!”



Käännyin katsomaan Karenia. Nainen istui edelleen sohvalla, nyt paitsi surullisen ja pelästyneen, myös loukkaantuneen näköisenä.
   ”Tietääkö Andrews?” kysyin Karenilta saaden naisen päästämään epämääräisen äänen, kuin ilottoman naurahduksen, joka ei sitten kuitenkaan ollut naurahdus.
   ”Olisit kuullut jo hänestä, jos hän tietäisi”, Karen mutisi.
   ”Hyvä”, sanoin hiljaa. ”Hyvä.”
   Hiljaista. Karen katsoi minuun kysyvästi. Jatkoin.
   ”Voit siis tehdä abortin, eikä kukaan saa koskaan tietää.”
   Karen vastasi ehdotukseeni välittömällä, kiivaalla päänpudistuksella.
   ”Ei, William. Minä en tee aborttia.”



Karen näytti jälleen siltä, että purskahtaisi pian itkuun. Nainen puri hetken huultaan ennen kuin puhui.
   ”Lapsi, jota kannan sisälläni – sinun lapsesi – on täysin syytön siihen, että meillä kävi huono tuuri”, nainen sopersi. ”En aio rangaista viatonta sielua siitä. Minä pidän lapsen, halusit tai et.”
   En saanut sanaakaan suustani, en kyennyt vastaamaan mitään. Karen jatkoi.
   ”En tiedä, haluatko osallistua lapsesi elämään vai et, mutta riippumatta päätöksestäsi minä olen tehnyt omani, ja se päätös pitää.”



En katsonut Kareniin. Oksetti. Kuvotti. Miten tässä kävi näin? Karen puhui.
   ”Kun olet päättänyt, onko sinusta isäksi, kerro minulle”, nainen kuiskasi hiljaa. ”Ymmärrän, jos ei ole.”
   Oksetti entistä enemmän. Sain sanottua jotain.
   ”Täytyy miettiä.”
   Ja minä lähdin.



Raukkamaista, sitä se oli, tiesin sen. Raukkamaista paeta ongelmia, aivan kuten isäni oli tehnyt vuosia sitten.
   Mutta ei. Minä en kohtaisi todellisuutta, en vielä.



Olin mokannut. Pahasti.

***



Televisiosta tuli sinä aamuna pelkkää roskaa. Ei mitään järkevää katsottavaa viemään ajatukseni muualle. Ei mitään, minkä typeriin juonenkäänteisiin voisin haudata kaikki liiat ajatukseni.



Isä istui takanani keittiön pöydän ääressä, ja tiesin hänen tuijottavan minua. Hän ei kuitenkaan kysynyt mitään, ei, vaikka taisin olla silminnähden poissaoleva. Ehkä hän ei enää välittänyt. Ehkä tieto siitä, että seurustelin Karenin kanssa, oli tuhonnut ne isä-poika-suhteemme rippeet, jotka olivat alkaneet vajota suohon sinä päivänä, kun olin sanonut muuttavani omilleni. Ehkä isä tappaisi minut, jos kertoisin, että Karen oli raskaana.
   ”Andrews tulee kohta tänne.”
   Isän sanat saivat minut kalpenemaan.
   ”Miksi?” älähdin, vaikka olin varma, että tiesin vastauksen. Tietenkin Karen oli kertonut hänelle. Tietenkin Andrews halusi kuristaa minut omin käsin…
   Vaan ei.
   ”Tekemään pari sopimusta.”
   Samassa ovikello soi.



Isän päästettyä Andrewsin sisälle saatoin huokaista helpotuksesta. Andrews ei tosiaan vaikuttanut tietävän minun ja Karenin tilanteesta mitään – vielä. Sen sijaan mies käveli keittiön pöydän ääreen vain nyökäten minulle tervehdykseksi ja kuului rapistelevan papereita selkäni takana. Kuulin miesten keskustelevan.
   ”Jeremy on jo allekirjoittanut oman osuutensa”, Andrews totesi. ”Toivon todella, että te kaksi tulette jatkossakin niin hyvin toimeen keskenänne, että kykenette työskentelemään yhdessä.”
   ”Se riippuu siitä, sekoaako Stevenson taas vai ei”, isä murahti, ja kuulin Andrewsin tuhahtavan ärsyyntyneenä.
   ”Victor, minulla on vielä kaikki mahdollisuudet hankkia joku toinen tähän työhön, mikäli minulla on syytä epäillä, että sinun ja Jeremyn väliset kiistat tuhoavat koko yrityksen.”



Kuulin heidät, mutta en kiinnittänyt heidän sanoihinsa juurikaan huomiota. En, ennen kuin Andrews otti tarkemmin puheeksi sopimustensa luonteen.
   ”Kauppasumma on kolmannella rivillä”, Andrews totesi. ”Nimellinen yksi dollari, sama summa, jolla luovutit yrityksen minulle…”
   ”Oliko pakko muistuttaa?”
   Andrews jatkoi hämmentymättä.
   ”… ja lisäksi kolmasosa yrityksen voitoista seuraavan neljän vuoden ajan. Sopimuksen osapuolet on lueteltu tässä. Jeremy saa muodollisen osuuden yrityksestä ja toimii jatkossa toimitusjohtajana, pääasiallinen omistaja sekä yrityksen pääjohtaja olet sinä. Tulen tarkistamaan tilitykset joka kuun kolmantena päivänä --”
   ”Mitä?”



Käännyin katsomaan isääni ja Andrewsia. Andrews katsoi hämillään minuun, sitten isääni paljonpuhuvasti.
   ”Et ole kertonut hänelle?”
   Isä pudisti päätään. ”En.”
   ”Mikset?”
   ”Mitä hän tekee sillä tiedolla, että omistan pian firman, jonka toimintaan hänellä ei ole osaa eikä arpaa?”
   Kukaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Andrews oli liian hämillään, isä kai liian uhmakas ja minä puolestani liian poissa tolaltani. Kyllä minä tajusin, ettemme me enää puhuneet samalla tavalla, kuin ennen. Mutta että tällaisen tiedon pimittäminen… toisaalta, olinhan itsekin jättänyt kertomatta työni todellisesta luonteesta, vaikkakin vaitiolovelvollisuuden vuoksi, ja Karenin raskaudesta. Mutta silti.
   ”Miksi?” kysyin hiljaa saaden Andrewsin kääntämään katseensa minuun.
   ”Koska minä olen pian eläkeiässä, eikä minulla riitä aikaa saati halua pyörittää sekä asianajotoimistoa että mediataloa”, Andrews sanoi. ”Koska isäsi oli Roaring Heights Newsin alkuperäinen omistaja.”
   ”Ei, en kysynyt sitä”, sanoin ja pudistin päätäni. ”Vaan miksei kukaan kertonut.



Hiljaisuus oli painostava. Isä katsoi suoraan minuun, muttei elehtinyt tai ilmehtinyt mitenkään. Hän oli yhtä kylmä kuin ennenkin. Yhtä kylmä kuin oli ollut joka päivä sen jälkeen, kun olin ottanut poismuuttoni puheeksi.
   Nousin ylös sohvalta. Katsomatta kumpaankaan miehistä suuntasin ulos talosta. Jälleen.

***



Henryn tupakastaan puhaltama savu leijaili sieraimiini. Se olisi saanut minut yskimään, ellen olisi jo tottunut siihen. Päätäni savu kuitenkin särki, tai sitten se särki ihan jostain muusta syystä.



Henry imaisi hitaasti tupakkaa ja puhalsi savut yhtä hitaasti huoneilmaan. En sanonut hänelle mitään sisällä polttamisesta. Miksi olisin sanonut? Olihan tämä hänen asuntonsa.
   ”Kuulostaa hankalalta.”
   Nyökkäsin. Siltä se nimenomaan kuulosti. Hankalalta.
   ”Hänen isänsä ei siis vielä tiedä?”
   Tällä kertaa pudistin päätäni. Henry ynähti, hän huokaisi syvään.
   ”En osaa auttaa.” Nuori mies vieressäni läimäisi kevyesti selkääni. ”Olen pahoillani, Will. En osaa auttaa tyttösi enkä isäsi kanssa.”
   ”Ei se mitään”, sanoin hiljaa. ”Kiva, että kuuntelet.”



Henryn puhelin soi vaativasti sivupöydällä. Mies vieressäni katsoi sitä hetken ja näytti harkitsevan vastaamista, mutta lopulta kuitenkin tumppasi tupakkansa sohvapöydällä olevaan kahvimukiin ja meni vastaamaan.



”Walker.”
   Henry oli pitkään hiljaa puhelimessa kuunnellen vastapuolen sanoja. Hän käänsi katseensa yhtäkkiä minuun, peitti luurin korvallaan ja puhui kuiskaten.
   ”Oletko täällä?” Henry kysyi. ”Isäsi haluaa puhua kanssasi.”
   Yllättyneisyydestäni huolimatta onnistuin nyökkäämään, ja Henry viittoili minua tulemaan puhelimen luo.



”William.”
   Isä aloitti heti alustamatta ainoaa sanaansa mitenkään.
   ”Anteeksi.”
   En vastannut. En tiennyt, mitä sanoa. Saat anteeksi? Mistä minun olisi pitänyt antaa isälleni anteeksi? Siitäkö, etteivät meidän välimme olleet, kuten ennen? Linja kohisi, kuin isä olisi vaihtanut kuulokkeen paikkaa korvalta toiselle.
   ”Meidän täytyy puhua”, isä sanoi. ”On pitänyt jo pitkän aikaa.”
   ”Mistä me puhuisimme?”
   ”Muutostasi. Tyttöystävästäsi. Siitä, että sinulla kai on jo oma elämä…”
   ”Hienosti havaittu.”



Isä taisi närkästyä, ainakin hän oli hyvin pitkään hiljaa. Minun oli sanottava jotain.
   ”Kaipa me voisimme jutella”, totesin puhelimeen. ”Milloin?”
   ”Illalla töitteni jälkeen”, isä vastasi. ”Tule kotiin, odotan sinua täällä silloin... olihan sinulla vapaailta?”
   ”On." Vapaaillasta kysyminen muistutti minua valheista, joita olin syöttänyt isälleni jo jonkin aikaa, mutta en antanut sen häiritä. "Tulen illalla."



Puhelun päätyttyä ja laskettuani luurin alas puhelinpöydän vieressä istuva Henry katsoi minuun.
   ”Yksi ongelma selvitetty, vai?”
   Kohautin olkiani. ”Kai. Ainakin isä haluaa nyt puhua. Tiedä sitten, mitä siitä tulee.”
   ”Se on alku”, Henry huomautti. ”Ja tiedätkö mitä?”
   ”No?”
   ”Minusta nyt voisi olla hyvä hetki selvittää se toinenkin asia.” Henry nousi ylös. ”Asia tyttösi kanssa.”



Katsoin parasta ystävääni epätoivoisena.
   ”Mitä minä sanon hänelle?!” älähdin. ”En minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä!”
   ”Sinä haluat hänet”, Henry totesi. ”Hän haluaa sinut. Jos te olitte missään vaiheessa tosissanne, ettekö olisi kuitenkin jossain vaiheessa hankkineet lapsia?”
   ”Ei se ole niin yksinkertaista!”
   ”Se on juuri niin yksinkertaista. Mene, tai heitän sinut ulos.”
   "Henry!"
   "Kiität minua vielä."

***



Karen ei ollut vieläkään täysin oma itsensä, mutta ainakin hän oli omien sanojensa mukaan juuri tullut töistä, ja ainakin hänellä oli keskeneräinen ompelutyö meneillään. Nainen siis kykeni tekemään jotain eikä vain hautautunut yksin kotiinsa miettimään asioita, ja se oli hyvä merkki.



”Olen pahoillani.”
   Ne olivat ensimmäiset kunnon sanani Karenille tästä aiheesta. Karenin vastatessa hänen äänensä oli yllättävän vahva.
   ”Toivoin, että ymmärtäisit”, Karen sanoi ja pyyhkäisi hiuksiaan kasvoiltaan. ”Toivoin, että haluaisit kantaa vastuusi. Että se, mitä sanoit rakkaudesta, pitäisi paikkansa --”
   ”Se pitää.”
   ”Mutta tulit silti sanomaan, ettet halua enää olla kanssani?”
   ”En tullut.”



Karen näytti yllättyneeltä. En tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki.
   ”Tarkoitatko…?” Karen ei kyennyt päättämään lausettaan. Nyökkäsin.
   ”Jos vain saan, haluan kantaa vastuuni niin kuin mies ainakin ja pysyä sinun ja… ja lapsen vierellä.”
   Epävarmuus oli edelleen läsnä. En tiennyt, halusinko sitä oikeasti. Ehkä halusinkin. Ainakin Henry oli saanut minut ajattelemaan niin.
   Karen nousi, ja minä tein samoin.



”Luulin, ettet halua sitä”, Karen sopersi olkaani vasten. ”Ettet halua olla kanssani. Hänen kanssaan.”
   ”Minä haluan olla teidän molempien kanssa nyt, huomenna ja tulevaisuudessa”, vastasin hiljaa. ”Elämäni loppuun saakka.”
   ”Oletko varma?”
   ”Miten mikään elämässä voisi olla varmaa?”
   Karen ymmärsi.



Kun lopulta irrotimme otteemme toisistamme, Karenin huulilla näkyi kauan kaivattu hymy.
   ”Kiitos, Will.”
   Minäkin hymyilin. Karen jatkoi.
   ”Tekisitkö vielä yhden asian vuokseni?”
   ”Minkä?”
   ”Tulisit mukaani, kun kerron vanhemmilleni.”



Yritin pitää kauhunsekaiset tunteeni piilossa ja katsoa Karenia neutraalisti, itsevarmasti. Totta puhuen pelkäsin niin paljon, että käteni vapisivat.
   ”Totta kai tulen.” Nielaisin. ”Miten luulet, että isäsi reagoi?”
   ”En tiedä”, Karen vastasi ahdistuneena. ”En todellakaan tiedä. Se on silti tehtävä, ja se on tehtävä nyt.”
   Samassa muistin, mitä olin sopinut isäni kanssa. Isä olisi pian kotona, ja minä olin luvannut puhua hänen kanssaan. Karen puolestaan halusi puhua nyt isänsä ja äitinsä kanssa.
   ”Sopiiko puolentoista tunnin kuluttua?” kysyin Karenilta. ”Lupasin hoitaa isän kanssa yhden asian tänään.”
   ”Sopii”, Karen sanoi. ”Odotan sinua isäni asunnolla. Tule sinne.”



Poistuessani Karenin asunnolta päätäni hakkasi kaksi tunnetta; epävarmuus ja pelko. Jos Karen ei Andrewsin tyttärenä tiennyt, miten hänen isänsä reagoisi, miten minä olisin voinut tietää? Miten olisin voinut varautua mihinkään sellaiseen, mistä en tiennyt mitään?
   Näin sivusilmällä jonkun kävelevän porraskäytävän toisella laidalla. En kiinnittänyt häneen enempää huomiota. Olisi kai pitänyt… etenkin siinä vaiheessa, kun huomasin tutun henkilön seisovan rakennuksen pääovien edessä katsomassa suoraan minuun.



Sama hattupää, joka oli ampunut minua kohti kolmesti Keatonin talolla, seisoi rakennuksen pääovien edessä. Näin pistoolin piipun pilkottavan hänen käsivartensa alta miehen pidellessä käsiään puuskassa.
   Astuin vaistomaisesti askelen taaksepäin tajuamatta sitä tosiseikkaa, että se joku, joka oli hetki sitten kävellyt porraskäytävän toisella puolen, seisoi takanani. Ja hän tarttui minuun kiskoen minut aivan kiinni itseensä.



Hän tukki suuni kädellään. Pyristelin vastaan, harkitsin hetken purevani miestä, mutta hänen sanansa saivat minut toisiin ajatuksiin.
   ”Yksikin väärä liike, yksikin inahdus, niin hän ampuu sinut.”
   Hattupäinen mies oven toisella puolella virnisti ja avasi oven astuen sisälle.



Hattupää virnisti ja kohotti asekätensä. Hän osoitti minua suoraan silmieni väliin.
   ”Rautoihin”, mies komensi. ”Nopeasti. Ilmaiset vaalikaramellit eivät pitele ihmisiä ikuisesti poissa täältä. Poistutaan takaovesta, auto odottaa oven lähellä.”
   En tietenkään vastustellut, kun minua pitelevä mies taittoi käteni taakse ja kiinnitti käsiraudat ranteisiini.



Toisen miehen töniessä minua aggressiivisin ottein kohti takaovea ja hattupään kävellessä aseistettuna vierelläni mietin, miten typerää oli ollut pelätä Andrewsin reaktiota Karenin raskauteen. Vasta nyt saatoin nimittäin sanoa pelkääväni toden teolla.

***



Ajomatka kesti ikuisuuden. Sen ikuisuuden aikana hämärtyvä myöhäisiltapäivä vaihtui pimeäksi illaksi ja kaupungin valot jäivät taakse. Asvaltti vaihtui soratieksi, asuintaloja ei näkynyt missään. Eikä kumpikaan heistä puhunut mitään.



Hattupäinen mies istui tummahiuksisen miehen takana ja piteli pistoolia edelleen kädessään jättämättä epäilyksen sijaa sille, etteikö hän osoittaisi sillä minua, jos tekisin yhdenkin äkkiliikkeen. Minä istuin apukuskin paikalla kädet selkäni taa raudoitettuina ja yritin miettiä, miten selviäisin tästä. En keksinyt mitään. En yhtään mitään.



Kun he viimein parkkeerasivat auton keskelle ei-mitään, näin, mihin miehet olivat minut tuoneet; jonkin pienen lammen rannalle. Rannalla oli pieni mökki, joka näytti jonkun kalamiehen vapaa-ajan asunnolta. Pihavalo oli sytytetty valmiiksi, samoin valot mökin sisällä.



Hattupää käveli edeltä portaat ylös. Toinen mies työnsi minua edellään hänen peräänsä. Kuistilla hattupää kaivoi taskustaan avaimen ja avasi oven meille.
   ”Käykää toki peremmälle.”



Kun olimme sisätiloissa, tummahiuksinen mies paiskasi minut kivuliaasti lattialle huoneessa olevan sängyn ja kirjoituspöydän viereen. En älähtänytkään, en kivusta. Hattupäisen tultua lähemmäs annoin kyllä sanani kuulua.
   ”Päästäkää minut menemään!” karjuin hattupäälle. ”Minä vannon, että jos ette päästä, niin --”
   Lauseeni keskeytyi hattupään avoimeen naurahdukseen.



”Niin mitä?” hattupää tiedusteli virnistäen leveästi. ”Mitä aiot tehdä? Huutaa? Huuda pois, huuda niin kovaa kuin jaksat, mutta tiedoksesi, että olemme noin neljänkymmenen kilometrin päässä Roaring Heightsin keskustasta ja lähin naapuri asuu kuuden kilometrin päässä. Kukaan ei kuule sinua.”
   ”Vapaudenriisto on rikos”, ärisin epätoivoissani, pyrkien silti kuulostamaan itsevarmalta. ”Te jäätte kiinni.”
   Hattupää kallisti päätään ja hymyili.
   ”Emme jää, jos emme jätä todisteita. Tai… todistajia. Mieti sitä, kun olemme poissa… ai niin, äläkä tuhlaa energiaasi karkausyritykseen. Emme ole autoa kauempana, ja minulla on herkkä liipaisinsormi.”



Kaksi miestä käänsivät minulle selkänsä ja suuntasivat ovelle. Hätäännyin entistä pahemmin. Kuinka pitkään miehet olisivat poissa? Miksi? Mitä nyt tapahtuisi?
   ”Te ette voi jättää minua tänne!”
   Tummatukkainen mies hymähti, hattupää vihelteli itsekseen. Miehet eivät vastanneet mitään, vaan poistuivat huoneesta ja kuuluivat lukitsevan oven perässään.



Olin yksin. Täysin yksin.
   Kuulin kahden autonoven avautuvan ja läimähtävän kiinni. En kuitenkaan kuullut moottorin hurahtavan käyntiin. Hattupää oli siis puhunut totta; he eivät lähteneet minnekään. Ja niin kauan, kun he olivat niin lähellä, ei olisi mitään järkeä edes yrittää karata. Ja miten olisin edes voinut? En päässyt edes jaloilleni, kiitos raudoitettujen käsien.



Tunteista pahin oli epätietoisuus, olin kai joskus ennenkin ajatellut niin.
   Ajatus siitä, että mitä tahansa saattoi tapahtua.
   Että elämäni oli jonkun aivan muun kuin itseni käsissä.
   Että mikään ei ollut varmaa... että en voinut vaikuttaa enää mihinkään.
   Vain odottaa.

***

Irviksen kommentteja:
>:D

Mitähän hattupää ja tummatukkainen äijä haluavat Williamista? ;)
Saavatko William ja Victor välejään kuntoon?
Ja ja ja... olikohan Andrewsin syy myydä Roaring Heights News huikeaan yhden dollarin hintaan (okei, okei, ja kolmannekseen voitoista neljän vuoden ajan...) todella se, minkä mies väitti sen olevan?