3.21 Threat



Epätietoisuus.
   Epävarmuus.
   Epäonni.



Mökissä oli kylmä, mutta minä hikoilin siitä huolimatta. Puristin käteni nyrkkiin, avasin ne ja puristin taas nyrkkiin, liikutin niitä heikosti kauemmas toisistaan, kunnes käsirautojen ketju esti liikkeen. En jaksanut enää riuhtoa. Raudat eivät antaisi periksi. Ja mitä sitten, vaikka antaisivatkin? Minut ammuttaisiin heti, kun onnistuisin pääsemään mökin ulkopuolelle.



Taistelu oli turhaa. Yhtä turhaa, kuin se oli ollut vuosia sitten Rodriquezin kanssa. Erotuksena viimekertaiselle oli vain se, että tällä kertaa isäni ei ilmestyisi nurkan takaa ja ampuisi hattupäätä ja hänen kaveriaan silmieni edessä. Eikä mitään lunnaita vaadittaisi minun hengestäni, en ainakaan uskonut niin, hattupää oli jo kerran yrittänyt ampua minut, joten hänen ei tarvinnut säästää henkeäni saadakseen joltakulta rahaa.
   Oli vain kaksi ratkaisevaa kysymystä. Miksi ja kuinka kauan.
   Miksi he pitivät minua täällä ja kuinka kauan minulla olisi aikaa keksiä jotain avukseni?



Yksin mökissä raudoitettuna pitämisellä oli vahva psykologinen vaikutus. En usko odottaneeni yksin hiljaisuudessa kovinkaan kauaa, mutta jokainen sekunti tuntui piinaavan hermostuttavalta, ja kun kuulin lopulta auton ovien käyvän ja jonkun lähestyvän mökkiä, olin melkein valmis anelemaan polvillani, että minulle kerrottaisiin, mistä tässä oli kyse.
   Melkein.



Kun miehet tulivat takaisin, hattupää tällä kertaa aseistautumattomana, yritin vain työntää paniikin syrjään ja ajatella järkevästi. Voisin puhua itseni tästä ulos, aivan varmasti voisin, kunhan keksisin, mitä sanoa.
   ”Miten olet viihtynyt?” hattupää kysyi vino hymy kasvoillaan. En vastannut kysymykseen, vaan sanoin jotain muuta.
   ”Miksi olen täällä?” kysyin suoraan. ”Mitä te haluatte?”
   Tummatukkainen mies naurahti, hattupää pudisti päätään ja maiskutteli kielellään paheksuvasti.
   ”Noh, noh, ei kannata stressaantua turhasta”, mies myhäili. ”Jätä kysymykset meidän huoleksemme. Oletan, että olet valmis vastaamaan niihin.” Hattupää käänsi katseensa kaveriinsa ja osoitti seuraavat sanansa hänelle. ”Autahan vieraamme tuolille istumaan.”
   Tummatukkainen tarttui minuun ja nosti minut kainaloista jaloilleni.



Vedettyään minulle halkeilleen kirjoituspöydän luota tuolin ja istutettuaan minut sille tummatukkainen jäi viereeni seisomaan. Hattupäinen oli sillä välin ottanut itselleen mukavan asennon sohvalta ja katsoi minua nyt tutkivasti. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja ehdin jo hermostua.
   ”Mitä sinä haluat?!”
   Hattupää hymähti.
   ”Älä nyt suotta kiirehdi. Mutta kun nyt kerran noin kovasti haluat tietää…” Hattupää nojautui eteenpäin sohvalla ja siristi silmiään. ”Minä haluan tietää kaiken, minkä tiedät Maurice Keatonista.”



Tuijotin hattupäätä takaisin ja punnitsin vaihtoehtojani. Hattupää halusi tietää työhöni liittyviä asioita. Asioita, joiden kohdalla minua sitoisi vaitiolovelvollisuus. Jos Miller oli valmis lähettämään ihmisiä ammuskelemaan toisen ehdokkaan pihalle ja vielä käskemään samoja ihmisiä sieppaamaan Keatonin henkivartijan, mitä Keaton ja Myers olisivat valmiita tekemään, jos vuotaisin tiedot? Puhe oli ainakin ollut melkoisen suurista korvauksista. Niitä en pystyisi ikinä maksamaan, ja minulla oli liikaakin kokemusta siitä, mihin maksamattomat velat saattoivat johtaa.
   En sanonut mitään, mutta pudistin hiljaa päätäni.



Hattupää ei hetkeen puhunut, mutta viimein avatessaan suunsa mies kuulosti aavistuksen ärsyyntyneeltä, vaikka yritikin peittää sen huvittuneen äänensävyn alle.
   ”Uskollinen johtajalleen”, hattupää sanoi. ”Liiankin uskollinen. Annahan, kun tarkennan hieman kysymyksiä, jos se auttaisi. Ensimmäinen kysymys: Miten Maurice Keaton ja mies nimeltä Andy ”Arpinaama” Myers liittyvät toisiinsa?”
   Tällä kertaa en reagoinut mitenkään, en pudistanut päätäni enkä vastannut sanallisesti. Hattupää kuulosti entistäkin ärsyyntyneemmältä puhuessaan.
   ”Maurice Keatonilla on havaintojemme mukaan ympärivuorokautinen vartiointi, älä edes yritä kiistää sitä”, mies ärähti. ”Mutta kerrohan lisää vartioinnin yksityiskohdista, kuten se, mihin kellonaikoihin vahdit vaihtuvat ja kuinka monta vartijaa Keatonilla yhteensä on?”
   Ei vastausta. Hattupään kasvot punoittivat, hän hermostui silminnähden.
   ”Ole hyvä.” Sitä ei sanottu minulle, vaan tummahiuksiselle miehelle. Mies siirtyi vierestäni eteeni.



Hän tarttui minua toisella kädellä kurkusta, toisen hän veti nyrkkiin puristettuna uhkaavasti taakse. Yritin taittaa niskaani taaemmas ja siten paeta miehen sormia, jotka puristivat henkitorveani ikävästi, mutta mies työnsi kättään liikkeen mukana enkä päässyt pakoon.
   ”Vieläkö olet hiljaa?” mies kysyi ja veti nyrkkiin puristettua kättään vielä taaemmas. ”Takaan, että jos et puhu, sinuun sattuu.”
   Mieleni teki sulkea silmäni, mutta en tehnyt sitä. En aikonut antaa pelolle valtaa. En tosin myöskään puhunut. Huomattuaan, että aioin todella vaieta, tummatukkainen nyökkäsi hitaasti.



Mies kiersi koko vartaloaan lyödessään ja löi minua kerran, toisen, kolmannen, neljännen. Kaksi ensimmäistä kestin täysin hiljaa, mutta kolmannen ja neljännen kohdalla huuliltani karkasi parahdus. Mies piti hetken tauon ja löi minua vielä kahdesti hattupäisen istuessa kaiken aikaa hänen takanaan sohvalla ja seuraten tilannetta hymyssä suin. Tummatukkaisen lopetettua hattupää sanoi kaksi sanaa.
   ”Ei riitä.”
   Lyöntejä tuli kaksi lisää. Jokin rusahti, en ollut enää varma, mikä. Rusahdus peittyi joka tapauksessa osittain tuskanhuutoni alle.



Kaiken sen tykyttävän kivun alta tunsin vain heikosti tummatukkaisen otteen kurkustani. Hän pakotti minut katsomaan itseään silmiin. Näin hänen virnistävän.
   ”Hiljaisuudestasi päätellen kaipaat lisää.”
   En sanonut mitään. Ei, en alentuisi edes pudistamaan päätäni. Sen kuin hakkaisivat. Olin tottunut siihen, olinhan elänyt suurimman osan siihenastisesta elämästäni raivohullun juopon kanssa.
   Hattupää sanoi jotain.
   ”Pomo arveli, että tässä käy näin”, mies totesi laiskasti ja huokaisi. ”Hän tuskin puhuu… toistaiseksi. Ja meiltä loppuu aika. Tiedät, mitä tehdä.”
   Liike oli niin yllättävä, etten tajunnut edes yrittää vastustella. Tummatukkainen mies kiskoi minut lattialle.



Maatessani lautalattialla kyljelläni mies ei aikaillut, vaan tähtäsi välittömän potkun vatsaani. Parahdin, haukoin henkeäni, pyristelin vaistomaisesti käsiraudoissani niin kuin se olisi hyödyttänyt yhtään mitään. Mies potkaisi vielä uudelleen ja uudelleen, hän toisti potkunsa monta kertaa. En tajunnut edes laskea, kuinka monta niitä lopulta oli. Yksi potkuista sai aikaan toisen rusahduksen ja viiltävän kivun kyljessäni, olemattomallakin lääketieteen tuntemuksellani tajusin, että mies oli onnistunut murtamaan yhden tai useamman kylkiluuni.



Lopulta se oli ohi. Lopulta saatoin ainakin uskoa, että mies oli lopettanut.
   Olisi ollut parempi olla uskomatta.



Kaksi viimeistä iskua päähäni suoraan yläpuoleltani.
   Kaksi iskua, joista kumpikin aiheutti pääni kolahtamisen lautalattiaan ja silmieni sumenemisen.
   En ollut varma, iskikö hän vielä kolmannen kerran vai ei. En ollut enää varma mistään.



Luulisin, että he ottivat käsiraudat pois ranteistani jo mökin sisäpuolella. Ainakin miesten raahatessa minua kainaloista ulos olin tuntevinani, että käteni olivat erillään toisistaan. Kaipa raahaaminen oli helpompaa, kun käsivarret saattoivat liikkua vapaasti. Olisin voinut nyt taistella vastaan, ainakin teoriassa, mutta käytännössä olin niin väsynyt ja heikkokuntoinen ja kovissa kivuissa, etten kyennyt tekemään mitään. Hyvä, kun pysyin edes jotenkin tajuissani.



Miehet raahasivat minut autoon ja lähtivät ajamaan. He puhuivat matalalla äänellä, lähes kuiskaten. En saanut miesten sanoista mitään selvää, en yksinkertaisesti jaksanut ajatella sanojen merkitystä. Joku voihkaisi… se taisin olla minä. Päätä särki ja tykytti, samoin kylkeä, vatsaa ja rintakehää.



En ollut aktiivisesti ajatellut asiaa – miten olisin kyennyt? – mutta jos jostain olin ollut varma, niin siitä, ettei tämä loppuisi vielä. Että mihin tahansa miehet olivatkin minua viemässä, jotain pahaa tapahtuisi, eivätkä he veisi minua ainakaan kotiin. Siksi olikin hämmentävää nähdä jonkin ajan kuluttua hieman parempivointisena ja selkeämmin ajatuksin Roaring Heightsin keskustan rakennuksia. Ei se tosin ollut merkki siitä, että selviäisin tästä tai olisin pian vapaa, yhtä hyvin miehet saattoivat vaikka ajaa meren rantaan ja hukuttaa minut tai viedä jollekulle toiselle, joka tuottaisi vielä suurempaa tuskaa.



Vaan ei.
   Tiesin, että talo oli tuttu. Kesti ikuisuus tunnistaa se. Keatonin talo.
   Tummahiuksinen mies pysäytti auton talon eteen. Hattupää nousi autosta, avasi takaoven ja tarttui minuun kaksin käsin. Parkaisin vaistomaisesti, kylkeeni sattui niin paljon, etten kyennyt hillitsemään ääntäni.



Hattupää kiskoi minut portille. Miehen antaessa kehoni pudota maahan kipu viilsi kylkeäni niin kovalla voimalla, että kykenin vain haukkomaan henkeäni. Kuulin särähdyksen, mies kai painoi portin summeria, seuraavaksi kuulin juoksuaskelet ja tyhjäkäynnillä olevan auton moottorin hurahtavan.



Olin väsynyt, uskomattoman väsynyt. Halusin vain levätä siinä, olkoonkin, että makasin maassa Keatonin talon portilla eikä minulla ollut edes kattoa pääni päällä.
   Kolahdus. Askelia, ne kiihtyivät juoksuksi. Joku sanoi jotain, joku toinen vastasi. Portti narahti auki vauhdilla ja joku kyyristyi viereeni.



”Will?”
   Avasin silmäni raolleen. Näin Henryn kasvot yläpuolellani, jonkun toisen varjo lankesi viereeni pihavalojen loisteessa. Päätä särki. Paljon.
   ”Will”, Henry toisti, tunsin hänen sormiensa hapuilevan rannettani. ”Mitä tapahtui?”
   Vedin syvään henkeä. Väsytti liikaa. Pudistin päätäni, en tiennyt, miksi.
   ”Se… se hattupää, se ampuja”, onnistuin änkyttämään hiljaa. ”Se ja joku… he halusivat tietoja… en kertonut mitään, vannon, etten…”
   Vaikenin. Joku toinen puhui.
   ”Vie mies sisälle”, hän murahti. ”Soitan Myersille.”



Varjo poistui viereltäni puolijuoksua. Henry vilkuili hermostuneesti ympärilleen ja katsoi sitten minuun.
   ”Jaksatko kävellä?”
   Voihkaisin vaistomaisesti. Ajatus kävelemisestä tuntui ylivoimaiselta, mutta ei, minä en olisi niin heikossa kunnossa, että minua täytyisi raahata enää mihinkään. Kestäisin kuin mies ainakin. Nyökkäsin.



Henry auttoi minut jaloilleni hiljaisista tuskanäännähdyksistäni huolimatta. Pienikin ylävartalon liike vihlaisi kylkeä, ja jopa se, että nojasin melkein koko painollani Henryyn hoippuessani eteenpäin, sattui. Henry ei onneksi pitänyt kiirettä, vaan auttoi minua kävelemään hermostuneisuudestaan huolimatta rauhalliseen tahtiin. Sillä rauhallisella tahdilla onnistuin kiipeämään jopa kuistin portaat ylös, vaikka se tarkoittikin sitä, että ystäväni joutui puolittain nostamaan minua askelmalta toiselle.



”Mitä tapahtui?”
   Ensimmäisenä sisätiloihin päästyäni kuulin Maurice Keatonin äänen. Mies seisoi edessämme ja tuijotti meitä – lähinnä minua – pelästyneenä.
   ”Se selvinnee myöhemmin”, Henry sanoi ja otti tiukemman otteen vyötäisiltäni horjahtaessani uhkaavasti sivulle. ”Saanen lainata vierashuonetta?”
   Henry ei odottanut Keatonin vastausta, vaan talutti minut Keatonin ohi ja käytävää pitkin eteenpäin talon ylimääräiseen makuuhuoneeseen.



Henry antoi minun vajota toiselle vierashuoneen vuoteista ja otti itselleen tuolin sängyn vierestä. Hän istuutui viereeni ja katsoi minua silminnähden ahdistuneena näkemästään. Mies yritti kuitenkin peittää ahdistuksensa itsevarman äänen alle.
   ”Gray soittaa parhaillaan Myersille”, Henry sanoi. ”Hän huolehtii kaikesta, sinun tarvitsee vain kertoa hänelle, mitä tarkkaan ottaen tapahtui.”
   ”Ne tyypit --”
   ”Ei nyt, Will”, Henry keskeytti. ”Nyt lepäät. Tarvitsetko särkylääkettä? Olen varma, että Keatonilla on.”
   Yritin huokaista syvään, mutta syvä hengenveto sai aikaan vain pistoksen kyljessä ja tuskallisen älähdyksen. Nyökkäsin varovasti, ja Henry nousi tuolilta.



Henryn lähtiessä hakemaan särkylääkettä yritin olla ajattelematta mitään säästääkseni kivistävää päätäni. Yritin olla miettimättä ja stressaantumatta. Silti päässäni kiersi ympyrää yksi ajatus. Ajatus, joka ei ehkä juuri nyt ollut kovin relevantti, mutta jota ajattelin silti kiivaasti.
   Miten hitossa selittäisin tämän isälle ja Karenille?

***



Aamu oli alkanut jo sarastaa, kun Myers sai useamman minuutin kestäneen työnsä päätökseen ja naputteli nyt rintakehääni kiertävää tiukkaa sidosta eri puolilta varmistuakseen sen pitävyydestä. Sidonta oli niin tiukka, että se teki syvät hengenvedot mahdottomiksi, mutta kaipa se oli tarkoituskin. Jokainen syvä hengenveto nimittäin sattui.
   ”Valmis”, Myers murahti ja suoristi selkänsä.



Pomoni katsoi minua arvioivasti ylhäältäpäin ja tarkasteli tekemäänsä sidosta. Mies oli selittänyt oppineensa ensiaputaitoja jollain kurssilla pari vuotta sitten ja oli täysin vakuuttunut siitä, että osaisi hoitaa vammani eikä niitä tarvitsisi käydä näyttämässä missään.
   ”Ei ehkä kaunein mahdollinen, mutta kenties sitäkin parempi”, mies mutisi. ”Pitänee murtuneet luut paikoillaan sen aikaa, että ne ehtivät parantua. Miten voit?”
   ”Paremmin”, vastasin Myersille totuudenmukaisesti. Kykenin jo ajattelemaan selkeästi ja liikkumaan lähestulkoon normaalisti lukuunottamatta ylävartalon liikkeitä. ”Paljon paremmin.”
   ”Hyvä. Kerro minulle, mitä tapahtui. Jokaista pienintäkin yksityiskohtaa myöten.”



En epäröinyt hetkeäkään, vaan kerroin Myersille kaiken. Siitä, miten tyttöystäväni talon rappukäytävässä oli odottanut väijytys. Miten kaksi miestä oli käsiraudoittanut minut ja vienyt neljänkymmenen kilometrin päähän jonkinlaiseen mökkiin. Yritin jopa kuvailla mökin mahdollisimman tarkasti ja muistella sana sanalta, mitä miehet olivat missäkin vaiheessa sanoneet. Myers nyökkäili, äännähteli välillä sen merkiksi, että pysyi kärryillä, kysyi välillä tarkennuksia. Mitä pidemmälle kertomuksessani pääsin, sitä hermostuneemmalta Myers vaikutti.



Myers ei ollut tyytyväinen, sen näki hänestä kilometrin päähän. Mies näytti mietteliäältä ja pudisteli päätään itsekseen. Hän loi pitkän katseen sekä minuun että vieressään seisovaan Henryyn.
   ”Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne.” Myers pudisteli edelleen päätään. ”Tarvitsen teitä molempia. En aio ohittaa olankohautuksella sitä, että he pahoinpitelivät parhaan työntekijäni, joten yrittäkää olla huoleti. William, saat viikon sairaslomaa, Gray hoitaa sinun osuutesi.”
   Myers kääntyi. Mies ei sanonut enempää, vaan jätti minut ja Henryn kaksin vierashuoneeseen.



Henry tuli lähemmäs. Mies katsoi minuun ja hymähti.
   ”Paras työntekijä?” hän toisti huvittuneella äänellä. ”Viikko sairaslomaa? Vau, Will, olet tosiaan tehnyt vaikutuksen Myersiin. Miten teit sen?”
   Pudistin päätäni. Kasvoilleni piirtyi vino hymy.
   ”En tosiaan tiedä. En ole tehnyt mitään sen arvoista.”
   Henry tutkaili minua tarkkaan, yritti kai nähdä vihjeitä salailusta. En kuitenkaan salannut mitään. En todellakaan tiennyt, mitä olin tehnyt saadakseni erityiskohtelua Myersiltä.
   ”Pidämmehän kiinni aiemmin sovitusta?” Henry varmisti, ja nyökkäsin.
   ”Todellakin pidämme. He eivät saa tietää totuutta.”

***



Myers vaati saada viedä minut autollaan kotipihaan saakka. Mies ei tosin halunnut nousta autosta, vaan seurasi kotiin pääsemistäni autonsa ikkunasta tarkoin. Kuulin hänen kaasuttavan pois vasta, kun kävelin jo rappukäytävässä ja aloin hapuilla asunnon avaimia taskustani.



Kun suljin asunnon oven perässäni ja käänsin selkäni ovelle, ensimmäinen asia, jonka näin, oli isäni puhumassa puhelimeen. Toinen asia oli Karen seisomassa isäni vierellä.
   Victor vaikeni kesken lauseen nähdessään minut.
   ”Hän on kotona”, isä sanoi nopeasti puhelimeen. ”Tuli juuri ovesta. Sanokaa miehellenne, että voi lakata etsimästä.”
   Isä suorastaan paiskasi luurin paikalleen. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Karen ryntäsi luokseni.



Karen laski kätensä hartialleni ja tuijotti pitkään mustaa silmääni.
   ”Olin huolissani”, hän lopulta sanoi. ”Järjettömän huolissani. Missä sinä olet ollut ja mitä kasvoillesi on tapahtunut?”
   ”Sen minäkin haluaisin tietää”, isä ärähti.
   Työnsin Karenin varovasti kauemmas, en halunnut naisen koskettavan rintakehääni ja tuntevan Myersin tekemää sidosta paitani läpi, lisäksi halusin nähdä isäni.



Victor ei näyttänyt tyytyväiseltä, ei ollenkaan. Näin hänen rintakehänsä kohoilevan syvään kuin mies yrittäisi rauhoittua vetämällä pitkiä hengenvetoja.
   ”Sinua on etsitty koko yö”, isä ärähti. ”Andrews on etsinyt sinua. Stevenson on etsinyt sinua. Minä olen päivystänyt kotona ja soitellut sairaaloita ja kaikkia mahdollisia tuttuja läpi. Eikä merkkiäkään sinusta. Missä helvetissä olet ollut?”
   Yritin pitää äänenpainoni rauhallisena vastatessani.
   ”Se ei ollut minun vikani”, sanoin ainoan totuudenmukaisen asian kertomuksessani. Siinä samassa, josta olimme sopineet pitävämme Henryn kanssa kiinni. ”Joku katujuoppo päätti purkaa aggressionsa minuun kaupungilla. Henry sattui olemaan lähellä, kävimme hänen kanssaan sairaalassa tarkistuttamassa, ettei mitään vammoja jäänyt. Nukuin loppuyön hänen luonaan.”
   ”Etkä ajatellut ilmoittaa mitään?” isä ärähti. Pudistin päätäni.
   ”Olin väsynyt. En ajatellut selkeästi.”
   Melkein totta. Enhän ollut voinut ajatella selkeästi niiden päähän kohdistuneiden iskujen jälkeen.



Isä tuskin uskoi minua, mutta Karen vaikutti nielevän valheeni.
   ”Tärkeintä on, että olet nyt täällä”, nainen rauhoitteli sekä minua että isääni. ”Tärkeintä on, ettei tässä käynyt kuinkaan, vai mitä?”
   Nyökkäsin. Isä ei elehtinyt mitenkään, mutta puhui.
   ”Meidän täytyy puhua.” Isän ääni oli kireä. ”Karen, jättäisitkö meidät kahden? William voinee tulla luoksesi keskustelemaan sinun kanssasi pian.”
   Karen näytti hämmentyneeltä, mutta ei sanonut vastaan, vaan nyökkäsi. Hän hipaisi ohi kävellessään olkapäätäni ja poistui asunnosta.



”Et kerro minulle asioita.”
   Isän ääni oli edelleen kireä hänen tuijottaessaan minua kädet rinnalleen ristittyinä. En vastannut hänen toteamukseensa mitenkään, ja hän jatkoi.
   ”Jos olit Henryn luona koko yön, miksei kukaan vastannut Henryn puhelimeen?” hän kysyi.
   ”Emme ehtineet juuri silloin, kun soitit.”
   ”Hyvä yritys, William, mutta soitin useammin kuin kerran. Tietäisit sen, jos olisit ollut oikeasti Henryn luona.” Isä pudisteli päätään kiivaasti, vihaisena. ”Sinä salaat jotain. Teetkö tämän tahallasi? Annatko ihan tietoisesti minun huolestua ja hälyttää puoli kaupunkia perääsi olemalla koko yön teillä tietymättömillä?”
   En vastannut taaskaan. Isä huokaisi turhautuneena.
   ”Kerro edes, mistä tuo mustelma on tullut!”
   Viimein sanoin jotain. Puhuessani ääneni oli suorastaan jääkylmä.
   ”Miten voit olettaa, että minä kerron sinulle mitään, kun sinäkään et kerro minulle? Kun saan vahingossa tietää Andrewsin myyneen sinulle Roaring Heights Newsin? Kun et puhu minulle enää mistään?”



Nähdessäni isäni ilmeen tiesin, että olin voittanut.
   Mutta millä hinnalla?

***



”Olet hermostunut.”
   Takanani seisova Karen oli oikeassa. Olin vaellellut naisen asunnossa jo puoli tuntia edes takaisin, kunnes olin löytänyt itselleni sopivan paikan ja ryhtynyt tuijottelemaan ulos ikkunasta käsiäni väännellen. Kaikesta huolimatta kiistin Karenin väitteen.
   ”Enkä ole.”
   ”Oletpas, en minä ole sokea”, Karen vastasi hymähtäen.



Karen yritti tavoitella katsettani. Kieltäydyin katsomasta naiseen.
   ”Pahin on jo ohi”, Karen rauhoitteli. ”Sitä paitsi isä otti uutisen raskaudestani ihan… kohtalaisen hyvin.”
   ”Tarkoitat, että tappamisen sijaan hän uhkasi kiduttaa minua seuraavat yhdeksän kuukautta?”
   ”Älä viitsi, Will.” Karen hipaisi rohkaisevasti olkapäätäni. ”Se, että päätin kertoa isälle, vaikket sinä ilmestynytkään paikalle – ja siihen sinulla oli varsin pätevä syy – oli lopulta ihan hyvä päätös.”
   ”En minä pelkää sitä, että hän suuttuisi, koska en ollut paikalla juuri silloin, kun kerroit asiasta. Pelkään, että hän suuttuu muutenkin.”
   Samassa ovikello soi. Karen hipaisi uudelleen olkapäätäni ja riensi avaamaan. Vedin syvään henkeä ja käänsin katseeni ovelle.



Andrewsin astuttua ovesta vaimoineen ja painettua oven kiinni hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua. Mies ei näyttänyt vihaiselta, ei sen puoleen iloiseltakaan, vaan täysin neutraalilta. En kuitenkaan uskaltanut laskea sen varaan. Ihan hyvin tämä saattoi olla tyyntä myrskyn edellä. Andrews nyökkäsi minulle tervehdykseksi, ja minä tein samoin. Karen sanoi jotain äidilleen ja johdatti sitten vanhempansa sohvalle istumaan.



Istuuduttuani itsekin nojatuolille tunsin koko kolmikon katseet itsessäni. Kasvojani kuumotti, tuijotus poltteli niitä ja teki oloni tukalaksi. En siitäkään huolimatta väistänyt kenenkään katsetta tai noussut ylös.
   Andrews puhui ensimmäisenä, kaipa naiset olivat odottaneetkin hänen tekevän niin.
   ”Toivon, ettet ole missään vaiheessa kuvitellut, ettemme minä ja Evelyn hyväksyisi tätä”, Andrews totesi rauhallisesti. ”Ei se mikään mukava uutinen ollut, olettehan te seurustelleet kovin vähän aikaa ettekä ole edes naimisissa, mutta ei ole meidän päätettävissämme, miten aiotte toimia.”
   Nyökkäsin. Andrews jatkoi edelleen.
   ”Koska minun pitäisi oikeastaan olla tälläkin hetkellä töissä, menen suoraan asiaan. Jos kerran haluat niin kovasti olla tyttäreni kanssa ja jos kerran aiotte pitää lapsen, minulla on teille ehdotus. Todellakin ehdotus, kuten sanoin, me emme voi päättää teidän elämästänne.”



Andrewsin ilme oli jokseenkin ristiriidassa miehen sanojen kanssa. Hän nimittäin todella näytti siltä, että oli tehnyt päätöksensä meidän puolestamme ja ettei kellään ollut siihen vastaan sanomista.
   ”Lapsi on sinun yhtä lailla kuin Karenin, William”, Andrews sanoi. ”Lapsi on teidän molempien vastuulla. Ehdotan, että muutatte yhteen Karenin kanssa, sillä sinun velvollisuutesi on auttaa Karenia joka päivä ja olla hänen tukenaan joka päivä. Se on vähintä, mitä voin pyytää ottaen huomioon, ettette tosiaan ole naimisissa ja lapsenne tulee olemaan avioton lapsi.”
   Andrewsin vieressä istuva Karen ei elehtinyt mitenkään, ja arvasin, että Andrews oli jo esittänyt kantansa tyttärelleen. Mitä todennäköisimmin Karen oli myös suostunut. Puuttui enää minun suostumukseni.



Miten olisin voinut sellaisen paineen alla kieltäytyä?
   Miten olisin voinut sanoa ei tilanteessa, jossa ainoa järkevä vaihtoehto oli sanoa kyllä?
   Ja miksi edes olisin kieltäytynyt?
   ”Hyvä on.”



Evelyn puhui tällä kertaa. En olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi sopinut aviomiehensä kanssa etukäteen, miten puheenvuorot jakaantuivat.
   ”Tässä lähellä on myynnissä eräs kohtuuhintainen asunto, jossa olisi erillinen huone tulevalle lapselle”, Evelyn selitti rauhalliseen tapaansa. ”Thomas on jo puhunut välittäjän kanssa, ja jos haluatte, asunto olisi teidän vaikka heti. Ja jos tarvitsette taloudellista tukea, autamme mielellämme. Ymmärrämme kyllä, ettei postitoimiston kuriirin ja sairaanhoitajan palkalla osteta omistusasuntoa ihan heti.”
   En sanonut mitään. Totuushan oli se, että minun ”postitoimiston kuriirin” palkkani oli kaksi kertaa Karenin palkan verran. Ei minulla luonnollisestikaan ollut vielä pesämunaa omistusasuntoa varten, mutta tätä menoa pian olisi.
   ”Sopii”, sanoin nyökäten Evelynille. ”Kiitos.”
   Evelyn ja Andrews nousivat ylös sohvalta, ja minäkin nousin tuolilta. Evelyn otti harppauksen minua kohti.



En ehtinyt tehdä mitään, kun Karenin äiti kaappasi minut tiukkaan halaukseen. Se sattui, en voinut välttää tuskanirvistystä, mutta parahduksen onnistuin pitämään sisälläni.
   ”Tiesin, että voin luottaa sinuun, William”, Evelyn myhäili. ”Toivottavasti yhteiselonne sujuu hyvin.”
   ”Uskoisin niin”, vastasin Evelynille. Andrews vieressäni rykäisi, Evelyn irrotti otteensa ja vetäytyi kauemmas.



Andrews katsoi minua tiukasti suoraan silmiin.
   ”Toivon ja uskon, että minäkin voin luottaa sinuun”, hän sanoi. ”Toivon myös, että jos tulee ongelmia, kerrotte niistä. Ajoissa.
   ”Voit luottaa minuun”, sanoin hiljaa, vaikka tiesin, että ongelmia oli jo nyt. Ainakin minulla. Enkä aikonut kertoa niistä. Andrews kuitenkin hyväksyi vastaukseni, näytti harkitsevan hetken ja taputti minua sitten arasti olalle. Mies kääntyi Evelynin kanssa lähteäkseen.



Evelynin ja Andrewsin lähdettyä Karen kietoi kätensä ympärilleni ja katsoi minua hehkuvin silmin.
   ”Se meni hyvin”, Karen sanoi hiljaa. ”Kiitos, Will.”
   ”Mistä?”
   ”Siitä, että halusit muuttaa kanssani yhteen.”
   Hymyilin.
   ”Totta kai halusin.” Sen sanoessani olin kerrankin vilpitön.



”Kerrothan minulle aina kaiken, Will?”
   Kurkkuani kuristi.
   ”Kerron”, sanoin tukahtuneella äänellä ja puristin Karenin käsiä. ”Totta kai kerron.”
   Irrotin otteeni Karenin käsistä ja tartuin naista vyötäisiltä.



”Yksi juttu.”
   Katsoin Karenia vakavana. Karen painoi kätensä rintaani vasten, säpsähdin hieman, mutta kevyt kosketus ei sattunut.
   ”Voinko jäädä luoksesi yöksi?” kysyin Karenilta. Nainen kohotti kulmiaan.
   ”Isäsi haluaisi --”
   ”Eikä haluaisi”, vastasin katkerana. ”Meidän on parempi olla hetki erillään. Sain viikon verran töistä vapaaksikin, minulla ei siis ole kiire mihinkään ja voisin omistaa kaiken aikani sinulle.”
   Karen hymyili.
   ”Kuulostaa hyvältä.”
   ”Saan siis jäädä?” varmistin, ja Karen nyökkäsi.
   ”Totta kai saat.”



Karenin mentyä suihkuun ja jätettyä minut yksin olohuoneeseen mietin asioita ankarasti. Asioita, joita en ollut vielä ehtinyt miettimään.
   Mietin sieppausta, Myersiä, Keatonia. Politiikkaa. Tiesin asioita kovin vähän, mutta kaksi asiaa oli selvää. Asia yksi oli se, että Myers pesi Keatonin rahoja oman pankkinsa kautta. Asia kaksi oli se, että kaupungissa oli meneillään kahden senaattoriehdokkaan, Millerin ja Keatonin, välinen poliittinen valtataistelu.
   Ai niin. Kolmaskin asia oli varma. Nimittäin se, että olin sotkenut itseni tähän peruuttamattomasti. Mitä tapahtuisi, jos irtisanoutuisin tehtävistäni? Menettäisin ainakin työni, ja nyt, kun olimme muuttamassa yhteen Karenin kanssa, saisimme lapsen ja rahaa tarvittaisiin, se ei olisi vaihtoehto.



Joku ratkaisu oli silti keksittävä. Joku sellainen ratkaisu, joka ei sisältäisi enempää katkenneita kylkiluita. Ajatellessani asiaa kosketin varovasti kylkeäni. Nousin ylös nojatuolilta ja kävelin Karenin makuuhuoneeseen riisuen paitani matkalla.



Kasvot peilissä olivat lohduttomat, epävarmat. Surumielinen katse kertoi jotain siitä, etten todellakaan tiennyt, mitä tehdä enää. Olin syvällä valheiden suossa ja vielä syvemmällä korruption kidassa. Siitä oli merkkinä paitsi suuri mustelma silmäkulmassa, myös turvonnut kylki, jota Myersin tekemä sidos puristi.
   Tajusin liian myöhään, ettei kylpyhuoneesta kuulunut enää putkien kohinaa. En ehtinyt pukea paitaa päälleni, kun Karen avasi makuuhuoneensa oven.



Karen tuijotti ensin pitkään sidosta ylävartaloni ympärillä, sitten nainen tuijotti minua.
   ”Mikä tuo on?” hän kysyi hiljaa. Yritin vastata mahdollisimman neutraalilla äänellä.
   ”Se ei ole mikään”, sanoin. ”Pieni vamma, jonka he korjasivat… sairaalassa. Ei sen kummempaa.”
   ”Will, minä en ole tyhmä”, Karen sanoi ja pudisti päätään. ”Montako kylkiluuta?”



Katsoin Karenia pitkään miettien, mitä sanoisin. Fakta oli se, etten edes tiennyt, montako kylkiluuta oli murtunut. En ollut käynyt ensiavussa, olin vain luottanut siihen, että kuulemani rusahdus ja tuntemani kipu viittasivat yhden tai useamman kylkiluun murtumaan. Myerskin oli ollut samaa mieltä.
   Valehteleminen sattui. Tai no, enhän minä välttämättä valehdellut. En tiennyt.
   ”Yksi.”
   ”Luojan kiitos”, Karen kuiskasi. ”Kai he katsoivat, että se on oikeassa asennossa? Ettei se ole aiheuttanut muita vammoja?”
   Nyökkäsin. Ei minulla ollut tosiasiassa hajuakaan, missä asennossa kylkiluuni olivat, ja Karenin puhe lisävammoista sai minut totta puhuen vähän huolestuneeksi. Luotin kuitenkin Myersiin siinäkin asiassa.



Karen tuli luokseni ja halasi minua varovasti. Vastasin halaukseen niin tiukalla otteella, kuin kykenin, ja yritin pyyhkiä liiat ajatukset mielestäni. Liiat ajatukset siitä, missä vaiheessa elämästä oli tullut tällaista. Missä vaiheessa minusta oli tullut tällainen?



Koko elämä. Se oli pelkkää valhetta ja silmänlumetta.
   Vakuutuksia siitä, että kaikki oli hyvin. Lupauksia siitä, että kertoisin kaiken.
   Ja ei. En kertoisi.
   Eikä mikään ollut enää hyvin.

***

Irviksen kommentteja:

Meh potenssiin kaksi. Meinasin pariinkin otteeseen kirjoitella koko osan uudestaan.

Hmm, mitäs tästä. Ei kai mitään ihmeellistä tällä kertaa. Toivottavasti piditte.