3.28 Falling apart



Tönäistessäni Samanthan raolleen jättämän kirkon oven auki edestäni näin ensimmäisenä isän seisomassa oven edessä hämmentyneen näköisenä.
   ”Etsinkin sinu--”
   ”Mihin Samantha meni?” keskeytin isäni toteamuksen, ja Victor vilkaisi olkansa yli hiekkatielle.
   ”Juoksi äsken tästä ohi ja näytti lähtevän kotiinsa”, isä sanoi. ”Puhuitteko te?”
   ”Puhuimme”, vastasin lyhyesti, äreänä ja jatkoin itsekseni mutisten. ”Ei olisi pitänyt päästää häntä…”




Victor katsoi suoraan silmiini vaatien katseellaan vastausta siihen, mistä oikein puhuin. Vilkuilin hautausmaan portille, Samanthaa ei tosiaan näkynyt enää. Tuhahdin ärtyneenä.
   ”Meidän täytyy puhua”, tokaisin isälle. ”Sinun, minun ja Andrewsin.”
   ”Andrews ja minä olimme juuri lähdössä, siksi tulin etsimään sinua”, Victor vastasi. ”Riittääkö, jos puhumme kotona?”
   ”Riittää, jos lähdemme heti.”



Kävellessämme pitkin hautausmaan sorakäytäviä hakeaksemme Andrewsin mukaamme mielessäni kiersi vain yksi asia, yksi henkilö. Samantha. Miksi olin päästänyt naisen menemään? Miksen ollut vaatinut saada tietää lisää? Miksen ollut vaatinut, että Samantha tekee jotain asialle? Sillä eihän nyt sisar, verisukulainen, halunnut oman veljensä joutuvan vankilaan tai sähkötuoliin?
   Eihän?

***



Tunsin kahden miehen odottavat katseet itsessäni, tunsin paineen ja paniikin sisälläni. Oli kiire. Olisi kerrottava heti. Me olimme pahoissa ongelmissa, ja tarvitsimme jokaisen liikenevän minuutin niiden selvittämiseen. Miksen siis saanut suutani auki?
   Miten tällaiset asiat sanottiin ääneen?



Victor liikehti takanani levottomasti, isä selvitti hiukan kurkkuaan kannustaakseen minua kertomaan asiani.
   ”Halusit puhua”, hän totesi, kun en pitkään aikaan sanonut mitään. ”Mistä?”
   Ei vastausta, vaeltelin yhä edestakaisin asunnossa miettien ohimennen sitä, että onneksi niin minä kuin Andrewskin olimme kaiken viime aikoina tapahtuneen seurauksena päätyneet väliaikaisesti asumaan Victorin luokse, minä vanhassa huoneessani ja Andrews sohvalla nukkuen. Onneksi siksi, että minä en ainakaan osaisi nukkua yksin tyhjässä talossa tietämättä, mitä muut kolme samassa suossa rämpivää miestä tekivät tai missä he olivat.
   Isä taisi hieman hermostua, mies tukahdutti huokauksen ja kysyi uuden kysymyksen.
   ”Mihin se liittyy?”
   ”Samanthaan. Meihin. Kaikkeen.”
   Noin. Solmua oli alettu purkamaan.



Edestakaisin kävelyni päättyi lopulta keittiön pöytää vasten nojaamiseen. Vedin kertaalleen henkeä aloittaakseni, mutten koskaan aloittanut. Vedin toisen kerran henkeä aloittamatta tälläkään kertaa. Vasta kolmannella kerralla sain jotain sanottua.
   ”Miller ja Keaton ovat jostain täysin käsittämättömästä syystä kertoneet kaiken poliisille.”
   Hermostunutta liikehdintää, ei dramaattisia huudahduksia. Andrews kysyi jotain, rauhallisesti, kuin olisi puhunut säästä.
   ”Oletko varma, ettet ole käsittänyt väärin? Siinä ei ole --”
   ”… järkeä, tiedän sen”, täydensin hermostuneena. ”Sitä en tiedä, miksi ihmeessä he sen tekivät, koska he ilmiantoivat samalla myös itsensä. Samantha antoi ymmärtää, että heille on maksettu tunnustuksesta, mutta se on pieni palkkio mahdollisesta vankilatuomiosta. Ja vankilatuomiosta puheenollen…”
   Pidin hetken tauon, nieleskelin ja yritin saada ääneni selväksi. Jatkoin.
   ”Sekatavarakauppiaan ja Adamin kuolemat ovat taas tutkittavina. Jos en väärin ymmärtänyt, niin Samanthallekin maksettiin niihin liittyvistä vihjeistä.”



En itkenyt. Ainuttakaan kyyneltä ei valunut poskilleni, mutta hautasin silti kasvoni käsiini vapisten. Hiljaisuus oli lähes täydellinen, ainoastaan kolahdus rappukäytävästä jonkun naapurin palatessa kotiinsa rikkoi sen.
   Andrews puhui. Edelleen rauhallisesti, rauhoittelevalla äänellä.
   ”Tässä on tapahtunut väärinkäsitys, William --”
   ”Miten edes Samantha tietäisi tästä, jos Miller ja Keaton eivät olisi tunnustaneet?” tivasin Andrewsilta.
   ”Sitä en tiedä, mutta Miller ei tekisi kanssamme yhteistyötä, jos --”
   ”Hän ei ole ollut yhteydessä minuun.”
   Victorin vaisu ääni keskeytti Andrewsin sanat. Käännyin ympäri katsoakseni isääni.



Isä ei katsonut oikeastaan kumpaankaan meistä, vaan tuijotti jonnekin väliimme tyhjin silmin. Mies puhui yhä vaisusti, epätoivon värittämällä äänellä.
   ”Olen yrittänyt soittaa hänelle kaksitoista kertaa”, Victor mutisi. ”Kaksitoista kertaa, joista kahdeksana hän ei ole vastannut ja neljänä hän on lyönyt luurin korvaan esittäydyttyäni. Hän ei pidä meidän puoltamme, Andrews, ei enää…”
   ”Mikset ole kertonut?” Andrews kysyi hiljaa, ja Victor pudisti päätään.
   ”Koska ajattelin, että te tarvitsette aikaa surullenne, että kerron hautajaisten jälkeen. Koska ajattelin, että Millerillä on hyvä syy olla vastaamatta, että ehkä hän joutui ongelmiin siitä ammuskelusta ja poliisit kuuntelevat hänen puhelintaan. Koska ajattelin, että voimme tavata hänet henkilökohtaisesti, koska… koska olen idiootti.”
   Victor kääntyi ja harppoi sohvan luo pitkin, raivokkaasti lattiaa vasten tömähtävin askelin.



Mies rojahti sohvalle alistuneena, hän laski päänsä käsiensä väliin ja tuijotti mattoon haroen hiuksiaan epätoivoisesti. Hän pudisteli päätään hiljaa mitään sanomatta. Isän olemuksesta suorastaan paistoi epäusko, toisaalta myös se, että mies tiesi olevansa umpikujassa.
   Andrews puhui ensin.
   ”Jos sisaresi kerran sanoi, että heille on maksettu tunnustuksesta --”
   ”Hän sanoi, että raha tekee kyllä petturin, tai jotain siihen suuntaan”, mutisin vastaukseksi.
   ”Joka tapauksessa”, Andrews sanoi ja jatkoi. ”Vaikuttaa todennäköiseltä, että tässä pyöritellään rahaa ja valtaa suuntaan jos toiseenkin. Jos en täysin väärässä ole, virkavalta ei halua vangita kahta hyvin vahvoilla olevaa senaattoriehdokasta pelätessään menettävänsä kasvonsa, tai sitten raha liikkuu itse asiassa toiseen suuntaan ja ehdokkaat ovat maksaneet virkavallalle siitä, etteivät tunnustuksestaan huolimatta joudu vastuuseen. Kummassakin tapauksessa tilanne on se, että Millerin ja Keatonin osuus näissä kuvioissa on kätevästi unohdettu ja ainoat, joiden päät ovat pölkyllä, olemme me ja mitä todennäköisimmin Myers.”
   ”Kiitos lohduttavista sanoistasi, Andrews”, Victor ärähti.
   Isä nousi sohvalta nopeasti ja kääntyi katsomaan meitä.



Victor tärisi raivosta. Hän katsoi Andrewsiin, ei vilkaissutkaan minuun. Kun hän puhui, hänen äänensä oli matala ja painunut tukahdutetun raivonkarjaisun voimasta.
   ”Miten tämä on mahdollista?” Victor sihahti. ”Miten on mahdollista, että me jäimme kiinni ja kaikesta päätellen virkavalta vain odottaa oikeaa hetkeä vangita meidät? Järjestö toimi lähes kolmekymmentä vuotta, eikä kukaan jäänyt koskaan kiinni!”
   ”Järjestön ollessa voimissaan tilanne oli varsin erilainen”, Andrews huomautti rauhallisesti. ”Meillä oli niin laaja verkosto puolellamme, etten edes minä tiedä, miten laaja se parhaimmillaan oli. Ei kukaan uskaltanut lähteä kokeilemaan onneaan ja testaamaan sitä, kuka oli kenenkin puolella. Sitä paitsi sinä jäit kiinni, Victor, sinä jouduit vankilaan, olkoonkin, ettei Nicholas Coruccin murha varsinaisesti järjestöön liittynytkään.”
   Victor avasi suunsa, oli sanomaisillaan jotain, muttei sitten ilmeisesti keksinyt mitään sanottavaa. Sen sijaan hän potkaisi sohvaa älähtäen raivokkaasti.



Victor nosti kätensä niskansa taa, riipi käsillään päänahkaansa ja otti askelia edestakaisin pyörien käytännössä ympyrää.
   ”Joten”, hän aloitti kireällä äänellä, ”tilanne on se, että minua ja Andrewsia syytetään vähintäänkin jonkinlaisesta median manipuloinnista tai kunnianloukkauksesta tai jostakin väärän tiedon levittämisestä rikosnimikkeellä, jota minä en välitä tietää, lisäksi meitä tullaan syyttämään äänestäjien lahjomisesta… kenties Keatonin murhan suunnittelusta, vaikkemme pitkälle ehtineetkään… eikö tämä kaikki viittaa siihen, että Miller on itse palkannut meidät tähän? Silloin hän jäisi itsekin kiinni.”
   ”Ei välttämättä, jos asiat on hoidettu niin, että meidän väitetään esimerkiksi kiristäneen Milleriä”, Andrews sanoi. ”Meillä olisi motiivikin, jos Miller olisi saanut senaattorin paikan, olisimme voineet samalla kiristyksellä käyttää hänen saamaansa valtaa ajaaksemme omia etujamme.”
   ”Liikaa jossittelua, Andrews”, Victor vastasi päätään pudistellen. ”Mikään ei ole varmaa eikä mikään kuulosta täysin uskottavalta.”
   ”Ei niin. Minä en kuitenkaan tiedä tästä sen enempää kuin sinä tai Williamkaan.”
   ”William ei ole syyllistynyt --” Victor aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen, antoi käsiensä pudota alas ja jäi tuijottamaan minua.



Tiesin tarkkaan, mitä hän ajatteli. Että minä olin kuin olinkin syyllistynyt johonkin, ja olin maininnut sen. Victor sanoi sen ääneen.
   ”Sanoit, että Turnerin ja Scottin tapaukset on avattu”, Victor totesi hiljaa, lähes kuiskaten. ”Kuinka paljon… voi helv… oletko varma, että Samantha kertoi kaiken?”
   Nyökkäsin hieman vapisevalla liikkeellä sanomatta mitään. Victor tuijotti minua edelleen ja sai suunsa avattua vasta useamman kymmenen sekunnin kuluttua.
   ”Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Andrews, kuolemantuottamus tai kenties jopa tappo ja murha… Williamin nimi on tässä mukana, hän on yhtiön osakas ja hänet voidaan yhdistää kaikkeen samaan, mitä me olemme tehneet… mitä siitä saa?”
   Andrews karaisi kurkkuaan ja vastasi hiljaisella äänellä.
   ”En mielelläni puhuisi siitä juuri nyt.”
   Se oli tarpeeksi kertomaan minullekin, millaista tuomiota Andrews ajatteli. Victor jatkoi.
   ”Entä meidän osuutemme? Avunanto murhaan? Peitimme todisteet.”
   ”Parikymmentä vuotta vähintään, ja jos laskemme mukaan mahdolliset syytteet Milleriin liittyvistä asioista, puhutaan loppuelämiemme mittaisista ajoista.”



Victor tuijotti minua ilmeettömänä, mutta juuri siitä näki miehen olevan järkyttynyt. Vähitellen hänen ilmeettömyytensä vaihtui ahdistukseksi.
   ”Ei”, hän sanoi hiljaa pudistellen päätään. ”Ei. Minun poikani ei joudu sähkötuoliin. Minä en mene loppuelämäkseni vankilaan etkä sitä tee myöskään sinä, Andrews. Me… me olemme kusessa, mutta…”
   Victor vaikeni. Hetken kuluttua hän kääntyi ja lähti harppomaan kohti ulko-ovea.



”Minne olet menossa?”
   Victor ei vastannut Andrewsin kysymykseen. Andrews ei kuitenkaan lähtenyt liikekumppaninsa perään, vaan antoi hänen kävellä ulos asunnosta ja paiskata oven perässään kiinni.



Andrews tuijotti Victorin perässään sulkemaa ovea, minä puolestani tuijotin tyhjyyteen. Ahdistus oli vaihtunut epätoivoksi Victorin sanottua sen sanan ääneen. Sähkötuoli. Mikä loistava tapa kuolla ja jättää tämä maailma alta parikymppisenä.
   ”Ehkä hän tarvitsee aikaa ja tilaa ajattelemiseen”, Andrews murahti. ”Ikävä tosiasia on, ettemme tiedä, paljonko meillä on aikaa ja juuri siksi ratkaisu on keksittävä nopeasti…”
   ”Entä, jos ratkaisua ei ole?” kysyin tukahtuneella äänellä. Andrews pudisteli päätään, olisin olettanut hänen sanovan jotain lohduttavaa, mutta vanhempi mies ei vain ollut niitä ihmisiä, jotka valoivat toisiin turhaa toivoa.
   ”Millerin raivaaminen pois tieltä ei ainakaan ole ratkaisu”, Andrews mutisi ajatellen ääneen. ”Me emme voi vain…” Yhtäkkiä Andrews vaikeni.



Katsoin Andrewsiin. Hän näytti ajattelevan kiivaasti, huomasin hänen hengityksensä tihentyneen.
   ”Victor”, Andrews henkäisi. ”Hän lähti… voi helvetti… meillä on kiire, William, lähdetään!”
   ”Minne?” kysyin hämmentyneenä, ja Andrews selitti asian nopein sanakääntein.
   ”Isäsi lähti luultavasti hoitamaan Milleriä ja sitä myöten hänen antamaansa todistajanlausuntoa pois päiviltä”, hän sanoi. ”Hän ei ajatellut… hän on kiihtynyt, hän ei ole harkinnut tätä loppuun asti… hän jää kiinni, tappamalla Millerin hän lyö vain naulan omaan arkkuunsa!”
   En jäänyt ihmettelemään.
   ”Lähdetään hänen peräänsä”, sanoin ja kiskaisin Andrewsia puvuntakin hihasta.



Ainoa asia, mitä sillä hetkellä toivoin, oli, ettei isä ollut vielä saanut autoa käyntiin, ettei hän ollut ehtinyt lähteä ajamaan Millerin luo. Jos kaikki menisi hyvin, auto olisi edelleen paikallaan ja saisimme pysäytettyä isäni ennen kuin mitään peruuttamatonta ehtisi tapahtua. Tajusin kyllä itsekin, mitä tapahtuisi, jos Victor jäisi kiinni senaattoriehdokkaan murhasta… hän saisi kuolemantuomion, ei epäilystäkään siitä. Hän oli ollut jo kerran saada sellaisen ja pelastunut täpärästi. Nyt häntä ei pelastaisi mikään, ellemme olisi ajoissa.



Olin nopeampi kuin Andrews, paljon nopeampi, ja ehdin talon parkkihalliin ennen häntä. Juoksin autorivistön ohi, en ainakaan toistaiseksi nähnyt merkkiäkään isän autosta, mutta se saattaisi olla toisen auton takana ja… kun viimein saavutin isän parkkipaikan, ajatukseni keskeytyivät välittömästi.



Se oli tyhjä. Minkäänlaista autoa ei ollut siinä parkkiruudussa. Isä oli lähtenyt jo, hän ajoi parhaillaan Millerin asunnolle ja luultavasti ylitti nopeusrajoituksia suorastaan mielellään.
   Me emme siis ehtineet ajoissa.



Andrews saavutti minut, ja heti kuultuani miehen askelten hidastuvan takanani käännyin. Tuijotin Andrewsia paniikin vallassa.
   ”Mitä me teemme?!”
   Andrews vilkaisi kerran tyhjää parkkiruutua tajuten, mistä oli kyse. Hän ei kuitenkaan hämmentynyt, hänellä oli välitön ratkaisu.
   ”Lähdemme perään minun autollani”, hän sanoi nyökäten olkani yli kohti mustaa Mercury Eightiä. En edes vaivautunut kysymään, kuka oli hakenut Andrewsin auton isäni luo ja milloin, sen sijaan vastasin kimeäksi muuttuneella paniikinsekaisella äänellä.
   ”Minä en osaa ajaa!” Ajokortittomuudella ei olisi ollut niinkään merkitystä, mutta en todellakaan edes osannut ajaa autoa.
   ”Minä ajan”, Andrews vastasi täysin rauhallisesti, kuin asia olisi itsestäänselvyys.
   ”Sinä olet puoliksi sokea!”
   ”Se ei ole sinun ongelmasi.”



Andrews tuijotti minua itsevarmasti, minä enemmänkin pelokkaasti ja epäuskoisesti. Jopa siinä epäuskoisuuden tilassa tajusin kuitenkin jättää vastaväitteet tuonnemmaksi, meillä nimittäin oli kiire.
   ”Aja sitten!”
   Andrews työnsi minut sivuun edestään. Kuulin kilahtelua miehen hapuillessa autonsa avaimia taskustaan.



Minä pelkäsin, pelkäsin ihan helvetin paljon, pelkäsin niin, että käteni tärisivät ja riivin kynsilläni puvunhousujeni reisiä. Mutta toisin kuin olisi voinut luulla, en pelännyt istua puolisokean autokuskin vieressä, en säikähtänyt, vaikka haparoivat kädet käänsivät rattia aivan liian hitain ottein ja olimme rysäyttää päin katulamppua. En pelännyt, vaikka Andrewsin auton oikea takarengas viisti kirskuen katukivetystä miehen ollessa kykenemätön hahmottamaan etäisyyksiä kunnolla vain yhdellä silmällä. Sen sijaan pelkäsin, mitä näkisin, kun toivottavasti saavuttaisimme Victorin. Näkisinkö poliisiparin retuuttamassa isääni autoon, näkisinkö kenties hänen ruumiinsa saman poliisiparin kanssa käydyn tulitaistelun jälkeen? Tai mitä jos näkisin matkalla Victorin muodottomaksi ruhjoutuneen auton, savun, joka nousisi konepellin alta – aivan liian kovalla vauhdilla aloitetun kostoretken seuraukset? En halunnut ajatella niitä asioita, mutta ajattelin silti.



Roaring Heightsin yöllisistä poliisipartioista yksikään ei onneksi tullut tiellemme. Andrews saattoi rikkoa liikennesääntöjä ja ajaa holtittomasti aivan niin paljon kuin huvitti. Tai no, huvittamisesta taisi olla turha puhua, kun ajovirheiden syynä oli lähinnä fyysinen vamma. Joka tapauksessa saavutimme määränpäämme nopeasti.



Kun saavuimme Millerin talolle – näkemättä vilaustakaan Victorista tai hänen autostaan –, ensimmäinen asia, jonka näimme, oli avoimeksi jäänyt ovi. Lukko näytti jokseenkin epämuodostuneelta, kenties se oli ammuttu auki, mutta emme jääneet tarkistamaan asiaa.
   Andrews pysäköi, tai oikeastaan ajoi päin kiviaitaa ja pysäytti auton. Tuskin auto oli ehtinyt lakata liikkumastakaan, kun olin jo avannut oven ja puoliksi ulkona autosta.
   ”William, älä!” kuulin Andrewsin huutavan, mutta paiskasin jo auton oven kiinni.



”Odota, William!”
   Tiesin, että Andrews olisi halunnut minun odottavan. Hän olisi halunnut tarkistaa tilanteen ensin itse, samaan tapaan kuin hän oli tehnyt silloin vuosia sitten Ranskassa. Andrews pelkäsi pahinta, eikä hän halunnut antaa minun nähdä sitä. Minä en kuitenkaan ottanut kuuleviin korviinikaan hänen huutojaan, vaan juoksin nurmikon yli kohti avointa ulko-ovea.
   Päästessäni sisälle olisin kyllä muutenkin hidastanut, mutta se, mitä näin, sai minut pysähtymään kokonaan.



Hän näytti voipuneelta, voimattomalta. Väsyneen miehen katse ei ollut suunnattu oikein minnekään. Raajat riippuivat alistuneina, aseensa mies oli hylännyt viereensä portaille.
   ”Vic…” aloitin hengästyneenä, mutta korjasin pienen virheeni. ”Isä?”
   Ääneen hän ei vastannut, pudisti kyllä päätään, muttei sanonut mitään. Kuulin Andrewsin askelet takaani, vanhempi mies sanoi jotain, mutten kuunnellut häntä, vaan otin tarvittavat pari askelta portaiden luo.



Polvistuin isän eteen ja tutkin hänen kasvojaan katseellani. Niistä ei voinut päätellä mitään. Vilkaisin asetta hänen vieressään, ulospäin siitä ei tietenkään nähnyt, oliko aseella juuri ammuttu. Pelkäsin, että oli. Ja jos Howard Miller oli juuri ammuttu tähän taloon, meillä oli kiire pois.
   ”Nouse”, komensin isää. ”Vauhtia. Meillä on kiire.”
   Isä pudisti päätään, hänen kätensä liikahti kohti asetta, mutta mies näytti muuttavan mielensä ja pitikin kätensä paikoillaan. Puuskahdin turhautuneena, osin peloissani.
   ”Sinun on pakko nousta! Sinä et halua jäädä --”
   ”Hän ei ole täällä.”
   Victorin kuiskaus oli hiljainen ja hauras. Pettymyksen ja epätoivon värittämä.



Victor vilkaisi minuun kerran ja minun jälkeeni takanani hiljaa seisovaan Andrewsiin, minkä jälkeen mies jäi taas tuijottamaan tyhjyyteen ja pudisti päätään kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä.
   ”Minun olisi pitänyt arvata. Poliittisesti vaikuttava mies, joka on sotkenut näppinsä tämän luokan rikollisuuteen, ei odota kotona kuolemaansa. Häntä suojellaan jossain muualla.”
   Hiljaisuus oli lähes rikkumaton, vain ulkoa kuuluva sateen ääni ja oma, tiheä hengitykseni kuuluivat korviini. Isä ei siis ollut ampunut Milleriä, se oli tietenkin hyvä asia, mutta ei hänen silti pitäisi jäädä ase vieressään istuskelemaan Millerin portaikkoon. Avasin suuni komentaakseni isää nousemaan uudelleen, mutta hän poimi aseensa portailta, nousi oma-aloitteisesti ja sai minut pysymään vaiti.
   ”Mennään kotiin”, isä sanoi hiljaa ja käveli ohitseni kohti ulko-ovea.



Nousin itsekin. Jäin katsomaan isän laahustavia, väsyneitä askelia. Isän kadottua ovesta ulos ja askelten äänen kieliessä hänen kävelevän autolleen vilkaisin Andrewsiin, joka ei elehtinyt mitenkään. Kaipa vanha mies oli aivan yhtä hämillään kuin minäkin.

***



Me kaikki tarvitsemme unta, niin Andrews oli sanonut, ennen kuin oli sulkenut huoneeni oven ja jäänyt itse juttelemaan isän kanssa niin matalalla äänellä, etten minä kuullut sanaakaan siitä, mitä he puhuivat.



Oli aamu, ja minä olin nukkunut ehkä tunnin. Oven takaa kuuluvista äänistä päätellen myöskään isäni tai Andrews eivät olleet juurikaan nukkuneet. He olivat keskustelleet pitkään, jossain vaiheessa Andrews oli lähtenyt asunnosta, mutta yksinoloaikanaankin isä oli vaellellut ympäriinsä eikä nukkunut. Andrews oli palannut takaisin aamuyön tunteina ja keskustelu oli jatkunut. Annoin miesten jutella kahdestaan, minullakaan kun ei ollut mitään sanottavaa tähän, ei ratkaisuehdotusta, ei mitään. Olisin ollut vain tiellä ja aiheuttanut jälleen yhden perheensisäisen sodan siitä, pitikö minun ja isäni puhua toisillemme vaiko ei.



Keskustelu oli ollut jo jonkin aikaa tauonneena. Oli kuulunut kolahtelua, paperien rapinaa, taas kolahtelua. Ei puhetta. Ehkä miehet olivat tulleet jonkinlaiseen johtopäätökseen? Ovi aukesi, joku poistui asunnosta, ehkä molemmat… jättivätkö he minut yksin asuntoon?
   Nousin ylös sängyltä ja kävelin ulos huoneesta.



Ei, isä ja Andrews eivät olleet jättäneet minua yksin. Isä oli jäänyt asuntoon ja nojasi nyt puhelinpöytään ruskea nahkasalkku vierellään lattialla, aivan kuin mies olisi aikonut matkustaa jonnekin. Isä oli ilmeisesti niin ajatuksissaan, ettei kuullut entisen huoneeni oven avautuvan ja minun astuvan huoneeseen, tai ainakin hän tajusi kääntyä katsomaan minua vasta, kun rykäisin kuuluvasti.



Hän näytti kalpealta, pelästyneeltä. Syylliseltä. Kuin pikkulapsi, joka oli yllätetty kesken pahanteon. Tummat varjot hänen silmiensä alla kielivät valvotusta yöstä, miehen alahuuli punoitti kuin hän olisi purrut sitä hermostuksissaan. Kun Victor puhui, hänen äänensä oli käheä ja kireä, melkein vihainen.
   ”Sinun piti nukkua.”
   ”Sekö on huolistasi ainoa?” vastasin kuivasti.



Loin paljonpuhuvan katseen isän vieressä lepäävään salkkuun. Kun isä ei tajunnut sanoa mitään, kysyin suoraan, vaikka itseänikin ärsytti puheeni kuulusteleva sävy.
   ”Minne olet menossa?”
   Victor pudisti päätään. ”En minnekään.”
   ”Ja tuossa salkussako ei ole mitään?” kysyin ivallisesti, ehkä itsekin vähän hämmentyen omaa äreyttäni. Kaipa se oli unettoman yön syytä, niin ja sen, ettei minulle taaskaan kerrottu mitään. Ei, vaikka olimme vain vähän aikaa sitten nähneet, mihin asioiden pimittäminen saattoi johtaa.



Victor ei vastannut mitään, kuten arvata saattoi. Kävelin lähemmäs häntä, vedin syvään henkeä ja yritin luoda isään lempeämmän katseen, hieman pyytävänkin.
   ”Kerro minulle, mitä on meneillään. Mihin tarvitset salkkua?”
   Isän vastaus tuli nopeammin kuin olin kuvitellut, mies oli kai ehtinyt miettiä, mitä satuilisi minulle näiden muutaman sekunnin aikana.
   ”Kerron heti, kun se on ajankohtaista. Heti, kun asiat ovat selviä.”
   ”Mikset nyt?”
   ”Koska kaikki on niin pahasti kesken, etten halua tuottaa pettymystä tai herättää turhaa toivoa.”
   ”Teillä ei siis ole ratkaisua mihinkään?” kysyin ahdistuneena. ”Te ette ole päätyneet mihinkään lopputulokseen?”
   Puhelin soi isän takana. Tietenkin, juuri sopiva keskeytys. Isä kääntyi ja nosti luurin.



Isä ei sanonut puhelimeen nimeään, ainoastaan nosti luurin ja kuunteli ehkä parinkymmenen sekunnin ajan. Viimein hän ynähti myöntävästi, sanoi ”selvä” ja laski luurin alas lyhyen puhelun päätteeksi. Jatkoin kuulustelua.
   ”Mitä tuo oli?”
   Victor ei vastannut heti. Hän poimi ensin salkun lattialta ja kääntyi sitten katsomaan minua.



Muutaman sekunnin hiljaisuus. Sen aikana Victor mittaili minua katseellaan ja lopulta katsoi minua suoraan silmiin. En voinut olla huomaamatta ahdistusta hänen katseestaan, se paistoi esiin niin selvästi, ettei sitä vain voinut ohittaa.
   ”Olen luvannut sinulle jotain, William”, isä lopulta sanoi ja näytti puristavan salkkunsa kahvaa entistäkin lujemmin. ”Pari vuotta sitten. En ole unohtanut lupaustani. Vain minun kuolleen ruumiini yli, muistatko?”
   En sanonut mitään. Victor kohotti lyhyesti salkkuaan.
   ”Tämä salkku liittyy toistaiseksi ainoaan kunnolliseen oljenkorteemme. Kerron kyllä, mistä on kyse, kun asiat varmistuvat. Luota minuun. Luota siihen asti.”



Odottamatta vastausta Victor kääntyi ja avasi oven. Isä vilkaisi minuun kerran pyytävästi ja poistui sitten asunnosta salkkuineen.



Jäin tuijottamaan isän perässään sulkemaa ovea tietämättä, mitä ajatella. Isän sanat pyörivät mielessäni yhtenä sekamelskana. Ainoa kunnollinen oljenkorsi. Vain minun kuolleen ruumiini yli. Luota minuun.
   Luota minuun.

   Luota ihmiseen, joka ei luottanut minuun sen vertaa, että olisi antanut minun tehdä muutakin kuin pyöriä epätoivoissani ympäri asuntoa odottamassa, milloin virkavalta saapuu ovelle?



Turhautuminen. Ahdistus. Epätoivo.
   Piinaavat sekunnit. Minuutit. Lopulta tunnit.



Aamun vaihtuessa keskipäiväksi ja asunnon ollessa edelleen hiljainen yritin nukkua, todella yritin. Ehkä puoleksi tunniksi onnistuinkin torkahtamaan, mutta en sen pidemmäksi aikaa.
   Siitä puolesta tunnista olin silti kiitollinen, sillä sen aikana tajusin jotain tärkeää.



Nappasin puhelimen luurin käteeni epäröimättä. Jokainen sekunti oli kallis, ja minä olin miettinyt tätä jo monta sekuntia. Ryhdyin välittömästi valitsemaan numeroa, jonka toivoin muistavani ulkoa oikein.



Puhelin ehti hälyttää kaksi kertaa ennen kuin luuri nostettiin linjan toisessa päässä ja tuttu ääni vastasi omalla nimellään.
   ”Minä täällä.”
   Ei tarvinnut esittäytyä. Hän tunnisti kyllä ääneni.



Naurahdus. Hämmentynyt äännähdys. Ivallinen, retorinen kysymys. En vastannut siihen.
   ”Meidän täytyy tavata, nyt heti.”
   Hiljaisuus. Hämmentynyt hiljaisuus.



Se vaati selitystä ja suostuttelua, siinä järjestyksessä ja toisin päin. Kun hän lopulta oli suostunut ja suljin isän asunnon oven perässäni, toivoin jo itseni takia, että tästä olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

***

Irviksen kommentteja:

Iih! Tauolta palattu!
Chatboksissa ilmoittelinkin olostani, mutta siis ensin aikaa veivät hääjärjestelyt, lopulta sairasloma ja täydellinen inspiraation puute. Mutta täällä ollaan taas!

Ei mulla mitään kummempaa sanottavaa tästä ole. Paitsi pari kysymystä:

1. Mitä Victorin salkussa oli?
2. Kenelle William soitti?


Ja sitten vielä kysymys liittyen jatkoon.
Eli as you know, seuraava osa on DLT:n viimeinen varsinainen osa ja sitten tulee enää epilogi. Mä en todellakaan tässä vaiheessa tiedä, meinaanko jatkaa simstarinointia enää, mutta jos jatkan, niin...

3. Haluaisitteko lukea multa jotain ihan uutta vai kelpaisiko luettavaksi DLT:n mahdollinen jatko-osa?

Tuosta jatko-osasta sen verran, että se EI tulisi painottumaan rikollisuuteen, se EI olisi kolmen sukupolven tarina, sillä EI oikeastaan olisi kovinkaan paljon yhteistä tämän tarinan kanssa, erästä hahmoa vain vähän kierrätettäisi.
Tämä EI myöskään ole äänestys, haluan toki kuunnella lukijoiden mielipiteitä, mutta viime kädessä kirjoitan tarinaa tarinoinnin ilosta ja sen ilon pitääkseni teen päätökseni itse. Olisi kuitenkin kiva päätöksenteon apuna kuulla mielipiteitä ja mahdollisia perusteluja.
Tähän kysymykseen voi vastata myös viimeisen osan ja epilogin aikana, esitän kysymyksen silloin uudelleen. Siinä vaiheessa todennäköisesti myös näette paremmin, minkä vuoksi ajattelen jatko-osan olevan suht luonteva.

Toivottavasti nautitte osasta :)