Joululahja

     spin-off:
    S E N T E N C E D

Sentenced on De Luca Trilogyn lukijoille suunnattu tekstimuotoinen, kuvittamaton joululahjaspesiaali. Se on kolmiosainen ja sen ensimmäinen osa, For hope, julkaistaan jouluaattoiltana.

Toinen osa, For despair, julkaistaan joulun välipäivinä; tarkka päivämäärä tarkentuu myöhemmin.

Kolmas osa, For life, julkaistaan näillä näkymin uudenvuodenpäivänä 1.1.2015.

Stay tuned!

------

24.12.2014
Ensimmäinen osa.

1. FOR HOPE

”Minä, Thomas Theodore Andrews, vannon juhlallisesti;

tulen kunnioittamaan Yhdysvaltain perustuslakia sekä tämän osavaltion perustuslakia;

tulen pitämään yllä kunnioituksen oikeusistuimia ja oikeusviranomaisia kohtaan;

en tule neuvomaan tai kannattamaan mitään kannetta tai oikeuskäsittelyä, joka on mielestäni epäoikeudenmukainen, enkä myöskään mitään senkaltaista puolustusta, paitsi kuten uskon asian olevan rehellisesti kyseenalaistettavissa maan lain mukaisesti;

työskentelen tarkoituksenani ylläpitää aatteitani vain keinoin, jotka ovat yhdenmukaisia totuuden ja kunnian kanssa, enkä koskaan yritä johtaa tuomaria tai valamiehistöä harhaan juonittelemalla tai vannomalla väärää totuutta mistään tosiasiasta tai laista;

säilytän luottamuksen ja varjelen päämieheni henkilökohtaisten asioiden koskemattomuutta, enkä ota vastaan korvausta päämieheni asioihin liittyen muuten, kuin päämieheni ollessa siitä tietoinen ja hyväksyessä sen;

pidättäydyn kaikesta loukkaavasta käytöksestä, enkä edistä mitään etukäteen tuomitsevaa väitettä osapuolen tai todistajan kunniasta tai maineesta, ellei käsittelyn, josta olen vastuussa, oikeudenmukaisuus sitä vaadi;

en koskaan hylkää mistään minulle henkilökohtaisesta syystä puolustuskyvyttömien tai sorrettujen tapausta, en myöskään viivästytä sitä rahasta tai ilkeyttäni;

kaikissa muissa suhteissa tulen toteuttamaan itseäni henkilökohtaisesti ja ammatillisesti yhteisymmärryksessä lakimiesyhteisön säätämän korkealuokkaisen käytöksen kanssa saadakseni etuoikeuden työskennellä lain parissa tässä osavaltiossa.”

– Muistat sen edelleen.
   Hymyilin. Lakimiehen vala. Totta kai muistin sen, eihän siitä ollut kulunut vielä montaakaan kuukautta, kun olin sen ääneen vannonut valmistuessani. Kohtasin isäni katseen auton sivuikkunan heijastuksesta.
   – Kyllä vain.
   Isä vastasi hymyyni ja siirsi katseensa takaisin tiehen. Hän nosti toisen kätensä ratista ja pörrötti punaruskeita hiuksiani. Ne olivat täsmälleen samaa sävyä, kuin isälläni. Henkilökohtaisesti inhosin isän tekemää elettä, hän oli pörröttänyt hiuksiani samalla tavoin joskus, kun olin ollut pikkupoika, eikä se oikein sopinut enää parikymppiselle miehelle. Isän mieliksi en kuitenkaan vastustellut.
   – Olenko koskaan kertonut sinulle, miten ylpeä olen sinusta, Thomas?
   Hymy kasvoillani vain leveni. Nyökkäsin. Isä pysäköi auton kotipihaamme. Hetken aikaa mies katsoi minua sellaisella isällisellä katseella, joka huokui ylpeyttä. Lopulta hän avasi auton oven ja nousi kävelläkseen kanssani sisälle.

Äiti oli leiponut. Olimme olleet isän kanssa poissa vain pari tuntia, mutta sinä aikana äiti oli saanut aikaiseksi sekä kahvikakun että kaksi tuoretta leipää. Niiden huumaava tuoksu levisi koko taloon ja sai itse kullekin veden kielelle, mutta en voinut olla miettimättä, miten olisi käynyt, jos olisimme palanneet huonojen uutisten kera. Toisaalta sitä olisi ollut turha miettiä, koska huonoja uutisia ei ollut. Ja jos olisi ollut, en olisi alun perinkään tullut sinä iltana käymään vanhempieni luona, vaan olisin mennyt omalle asunnolleni suremaan menetettyä työtilaisuutta. En siis olisi joutunut murehtimaan äidin leipomusten kohtaloa. Sen varaan Judy Andrews oli tainnut laskeakin.
   Kahvi tuoksui. Se valui mustana nauhana äidin parhaisiin ruusukuppeihin, niihin samoihin, jotka äiti oli saanut aikoinaan omilta vanhemmiltaan valmistuessaan opettajaksi. Niitä käytettiin vain erikoistilanteissa. Äidin istuutuessa pöydän ääreen isäni viereen, minua vastapäätä, hän risti kätensä pöydälle ja katsoi minua leveä hymy punatuilla huulillaan.
   – No, Thomas?
   Hymähdin. Aivan, kuin äiti ei jo tietäisi, millaisten uutisten kera tulin tänne. Vilkaisin isääni, hänen huulillaan oli myös leveä hymy, enkä voinut välttää virnistystä omilla kasvoillani.
   – Sain sen paikan.
   Äidin hymy ei levinnyt siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se olisi voinut enää olla leveämpi. Näin vaaleahiuksisen naisen käsien tärisevän, kyynel vierähti hänen poskelleen. Äiti nousi, hän käveli luokseni ja suikkasi suukon otsalleni. Hämmennyin täysin, pudistin päätäni kevyesti ja naurahdin.
   – Älä nyt, ei se niin iso juttu ole...
   – Walter Reynolds, äiti henkäisi. – Se mies on jonain päivänä Yhdysvaltain presidentti. Sinä päivänä hän tulee kiittämään Thomas Andrewsia uransa pelastamisesta... se lahjusskandaali tuhoaisi hänet täysin, ellet sinä puolustaisi häntä.
   Äiti käveli takaisin pöydän toiselle puolelle ja istuutui. Nainen pyyhkäisi kyynelen poskeltaan ja nosti kahvikuppinsa siemaisten siitä kevyesti, sivistyneesti, kuten häntä oli joskus opetettu. Toisella kädellään äiti viittoili kohti leipomuksiaan.
   – Olkaa hyvät, Thomas ja Peter. Pöytä on katettu teitä varten.

***

Sinä iltana seisoin pienen kerrostaloasuntoni olohuoneen ikkunassa ja tuijotin ulos suurkaupungin valoihin. Niihin samoihin, tuikkiviin säteisiin, joita olin tuijotellut jo kymmenen vuotta sitten miettiessäni, mitä haluaisin tehdä sitten, kun olisin aikuinen. En ollut silloin vielä arvannut, että minusta tulisi lakimies, se ei ollut käynyt mielessäkään. Ja vaikka olisikin, tuskin olisin arvannut, että olisin ollut oikeasti tässä tilanteessa. Että olisin oikeasti saanut työn, josta jokainen vastavalmistunut juristinalku saattoi vain haaveilla. Että kaikista niistä kymmenistä, ellei sadoista, juristeista, jotka olivat hinkuneet puolustamaan Walter Reynoldsia, hän valitsisi juuri minut.
   ’Nuorisossa on tämän maan tulevaisuus.’ Niin se liituraitapukuun pukeutunut, pyylevä, silmälasipäinen mies oli sanonut lehdistötilaisuudessa ilmoittaessaan häntä puolustavan juristin nimen. Minun nimeni. ’Minulla on kunnia ilmoittaa, että tulevassa oikeuskäsittelyssä minua puolustaa nuori ja lahjakas Thomas Andrews.’
   Naurahdin itsekseni. Reynolds oli todellakin poliitikko henkeen ja vereen. Mies osasi puhumisen jalon taidon ja osasi imarrella juuri oikealla tavalla. Minun oli myönnettävä, että vaikka itsekin osasin kunnon lakimiehen tapaan olla jossain määrin lipevä ja tunnistin tilanteet, joissa ihmiset yrittivät pyrkiä suosiooni, niin Reynolds oli kyllä vedellyt harvinaisen taitavasti oikeista naruista, vaikkei hän edes ollut se, kenen olisi pitänyt saavuttaa toisen osapuolen luottamus. Sitä tärkeämpää oli nimittäin ehdottomasti se, että minä saavuttaisin Reynoldsin luottamuksen. Siinä tosin uskoin onnistuneeni täysin. Mitä Reynolds oli sanonutkaan? Ai niin...
   ’Luotan sinuun kuin peruskallioon, Thomas. Luotan sinulle urani, tulevaisuuteni ja koko minuuteni. Luotan sinuun täysin, ja toivon, että siinäkään suhteessa en tule pettymään.’
   ’Voitte luottaa minuun, herra Reynolds, aivan ehdottomasti voitte.’
   Hymyillen suljin sälekaihtimet ja käänsin selkäni suurkaupungille suunnatakseni nukkumaan. Aamulla olisi aikainen herätys – tapaisimme Reynoldsin kanssa ja kävisimme läpi puolustuksemme. Reynoldsin kerrottua minulle tilanteesta ei jäänyt epäilystäkään siitä, että kyseessä oli lähinnä väärinkäsitys eikä mitään lahjuksia tosiasiassa edes ollut. Uskoin, että kaikki menisi hyvin. Uskoin siihen todella.
   En vain osannut vielä sillä hetkellä arvata, miten päin mäntyä kaikki saattaisi lopulta mennä.

-----

No niin, ensimmäinen osa Sentencedistä on nyt sitten julkaistu ja kuten huomasitte, tässä kerrotaan Andrewsin nuoruudesta.
Tämä jäi aika lyhyeksi, mutta en osaa yhtään sanoa, ovatko seuraavat osat saman pituisia, lyhyempiä vai pidempiä, joten älkää hämmentykö, jos seuraava osa on varsin eri pituinen.
Tuosta lakimiehen valasta sen verran, että se on poimittu ja vapaasti käännetty täältä.

Saa kommentoida. Seuraava osa tulee näillä näkymin joulun välipäivinä ja viimeinen osa uudenvuodenpäivänä!

-----

2. FOR DESPAIR

KOLMEN VIIKON KULUTTUA

Niitä oli liikaa. Yksinkertaisesti, peruuttamattomasti liikaa.
   Liikaa todisteita, liikaa osoituksia Reynoldsin syyllisyydestä. Epämääräisiä rahoja siellä täällä, lahjoituksia, joihin Reynoldsilla ei ollut mitään selitystä, joita herra itse selitteli minulle naureskellen ja luottaen siihen, että minä kyllä selvittäisin koko sotkun.
   En tiedä, oliko se vain seurausta stressistä vai olisiko niin oikeasti ollut, mutta niinä päivinä en kyennyt ajattelemaan muuta, kuin sitä, olisiko joku kokeneempi, joku parempi lakimies osannut selvittää tämän. Sanomattakin oli selvää, että minä en sitä osannut, vaikka tunsin lain ja olin valmistunut luokkani priimuksena, vaikka olinkin ensimmäisten pikkutapausteni yhteydessä poistunut oikeussalista joka kerta voittajana. Tällä kertaa niin ei kävisi, tiesin sen. Olin epätoivoinen, ja epätoivo oli tunteista raastavin.
   En voinut sanoa sitä hänelle. Reynolds istui hienon kattohuoneistonsa ruokailuhuoneen pöydän ääressä kahvikuppi edessään ja hymyili. Mies kohensi hieman silmälasejaan puhuessaan.
   – Se kuusi tuhatta dollaria tuli muuan vanhalta liiketuttavalta, mies selitti. – Pieni liikelahja. Tai no, joululahja. Ei mitään muuta.
   – Kaikella kunnioituksella, herra Reynolds, aloitin, tunsin suuni kuivuvan ja siemaisin hieman kahvia tärisevin käsin, – ymmärtänette, että tulevassa oikeuskäsittelyssä ei ole meidän kummankaan etu, jos te ette puhu minulle totta.
   – No, mutta Thomas! Reynolds huudahti ja vaikutti pöyristyneeltä. – Et kai sinä väitä, että --
   – Minä en ota ääneen kantaa siihen, onko se mystinen kuusi tuhatta minun mielestäni joululahja, liikelahja vai lahjus, keskeytin tyynnyttelevällä äänellä. – En missään nimessä väitä teidän valehtelevan, mutta haluan muistuttaa, että teidän tulee kertoa minulle kaikki.
   – Ilman muuta, ilman muuta, Reynolds toisteli hymyillen. – Minä luotan sinuun sataprosenttisesti ja kerron aivan kaiken. Tiedän, että sijoitusten ja liikelahjojen suuri määrä vaikuttaa epäilyttävältä – jos ei vaikuttaisi, en olisi tässä tilanteessa.
   Reynolds nousi ylös, mies käveli pöydän toiselle puolelle luokseni ja taputti minua isällisesti selkään.
   – Onneksi sinä olet puolellani, Thomas, mies totesi edelleen hymyillen. – Sinun ansiostasi urani on pelastettu. Näen, että olet väsynyt, joten jutellaan tästä lisää huomenna.
   – Oikeudenkäyntiin on vain viikko, muistutin vanhempaa miestä saaden tämän naurahtamaan.
   – Sinulla on siis seitsemän päivää aikaa laatia puolustukseni. Kyllä sinä ehdit. Tavataan huomenna.
   En voinut sanoa enää vastaan. Reynolds kääntyi, avasi keittiön oven ja viittoili minua poistumaan. Join kahvini loppuun yhdellä kulauksella, nousin ylös ja kättelin miestä kohteliaasti ennen poistumistani.

Ulkona satoi. Suuret, kylmät vesipisarat putoilivat taivaalta solkenaan ja kastelivat minut läpimäräksi. En kuitenkaan ainakaan tuntenut olevani kylmissäni, sellaisille ajatuksille ei vain jäänyt sijaa. Ajattelin vain Reynoldsia ja oikeuskäsittelyä, mietin puolustusta kuumeisesti. Miten ihmeessä minä selvittäisin tämän? Miten voisin uskottavasti väittää, etteivät kaikki ne rahat, joita Reynolds oli saanut, olleet lahjuksia, joiden myötä Reynolds oli ajanut lahjusten antajien haluamia asioita eteenpäin poliitikassa, kun todisteita kerran riitti? Miten voisin uskottavasti väittää, ettei Reynolds ollut ostanut ääniä muilta, kun mystisiä pankkisiirtoja ja lahjottuja äänestäjiä oli kasapäin?
   Kyllä minä tiesin, että juuri siitä lakimiehen ammatissa oli kyse; siitä, että ajettiin omaa etua tuomarille mahdollisimman uskottavasti, oltiinpa sitten syyllisiä tai syyttömiä. Tämä vain oli huomattavasti monimutkaisempi tilanne. Normaalisti tilanteessa, jossa kaikkea ei vain ollut mahdollista kiistää, voitiin edes myöntyä lievempään tuomioon ja näin saada mahdollisuus voittaa juttu ainakin osittain, mutta nyt niin ei voinut tehdä. Enemmän, kuin mahdollisesta vankilatuomiosta, kyse oli Reynoldsin maineesta ja urasta, ja näin ollen Reynolds ei voinut myöntää tehneensä mitään väärää. Hän ei myöntänyt sitä edes minulle, joten miten hän olisi voinut suostua siihen, että olisimme myöntäneet osan lahjuksista?
   Käteni vapisivat työntäessäni porraskäytävän avaimen lukkoon ja avatessani ulko-oven. Päästyäni sisään pyyhkäisin kuraisia kenkiäni käytävämattoon ja painoin hissin nappia. Odotellessani hissin saapumista alas saakka huokaisin syvään. Enemmän kuin mitään muuta olin toivonut saavani juuri tämän työn. Olin kaikkien muitten vastavalmistuneiden lakimiesten tavoin hinkunut tälle paikalle, olin halunnut puolustaa Reynoldsia. Nyt, kun totuus oli tullut ilmi, eikä Reynoldsin tapauksessa ollutkaan ilmiselvästi kyse väärinkäsityksestä, olisin ilomielin luovuttanut paikkani kenelle tahansa muulle. Se vain oli paitsi myöhäistä, olisi myös pettänyt vanhempieni luottamuksen. Isä ja äiti odottivat niin kovasti oikeuskäsittelyä, odottivat kuulevansa minulta sankaritarinan siitä, miten sorrettu Reynolds nousisi vihamiestensä punomasta lahjusskandaalivyyhdistä kuin feenikslintu tuhkasta minun avullani. He halusivat, että minä menestyisin. He olivat niin ylpeitä, etten vain voisi tuottaa heille pettymystä.

***

”Senaattoriehdokas tuomittu vankeuteen lahjusrikoksista

Tämän vuoden kongressivaaleissa osavaltiomme ehdokkaaksi asettunut Walter Reynolds, 42, tuomittiin eilen kolmen vuoden ehdottomaan vankeuteen sekä sadankahdenkymmenen viiden tuhannen dollarin sakkoihin ensimmäisen asteen lahjusten ottamisesta sekä lahjonnasta. Puolustus kiisti kaikki syytteet, mutta valamiehistö katsoi todisteiden olevan riittäviä täysimittaiseen rangaistukseen. Reynolds itse ei suostunut kommentoimaan tuomiota...”

 – Mitä tapahtui, Thomas?
   Isä katsoi minua kostein silmin, mies oli kumartunut hivenen ruokapöydän ylle ja melkein kaatanut kahvinsa siinä sivussa. Kasvoista paistoi huolen lisäksi jokin, jonka olin pelännyt tunnistavani jo aiemmin – pettymys. Pyörittelin kahvikupin korvaa hitaasti ympäri asettia, tuijotin äidin pitsistä pöytäliinaa, kuulin äidin tiskaavan keittiössä ja kolistelevan hermostuneena. Pudistin päätäni hiljaa.
   – En tiedä.
   – No, kyllä kai sinä tiedät, miksi tässä kävi näin! isä huudahti, ei vihaisena, vaan surullisena. – Senhän piti olla ihan selvä juttu!
   – Minä en osannut, totesin, kohotin katseeni isääni, tunsin omienkin silmieni kostuvan ja katsoin jälleen pitsiliinaan. – Anteeksi, isä. Olen pahoillani.
   – Thomas...
   Isä ojensi kättään varovasti, oli hipaisemaisillaan rystysiäni, muttei sitten tohtinutkaan koskea minuun. Mies huokaisi, hän pudisti päätään varovasti.
   – Lehdet suorastaan huutavat sinun ja Reynoldsin nimeä, isä jatkoi.  – Reynolds vakuuttaa, että sinä... että se oli sinun syytäsi. Hän kertoo sinusta asioita, jotka eivät pidä paikkaansa, tiedän sen. Keltainen lehdistö revittelee tällä tarinalla... kai sinä ymmärrät, mitä tämä tekee urallesi?
   Suljin silmäni hetkeksi. Avatessani ne jouduin kääntämään päätäni sivuun, pyyhkäisin muina miehinä vasenta silmäkulmaani ja vedin henkeä vavisten. Tiesin kyllä, mistä isä oli huolissaan. Tai ainakin uskoin tietäväni.
   – Minä ymmärrän hyvin, ettet halua enää tavata poikaasi.
   – En minä niin sanonut! Minä vain...
   – Tiedän kyllä, että suvun kunnia on teille kaikki kaikessa, jatkoin hiljaa. – Tiedän hyvin, että sinun ja äidinkin on jatkossa vaikea saada töitä, kun Andrewsin sukunimi tunnetaan kaikkialla... minä tiedän, että siitä te olette huolissanne.
   – Thomas, älä tee tätä enää vaikeammaksi, isä yritti kuiskaten. – Minä en koskaan halua hylätä poikaani, en koskaan...
   Nousin ylös nopealla liikkeellä, tunsin kyynelten valuvan valtoimenaan poskiani pitkin. Kahvikuppini kaatui, sen sisältö levisi valkealle liinalle ja värjäsi sen ruskeaksi.
   – Mikset sinä sitten soittanut?! huusin isälle. – Miksi sinä katosit oikeustalolta äidin kanssa? Pakenit kameroita? Et seissyt minun vierelläni, et puolustanut minua, kun Reynolds huusi, että minä... miksi puhelin oli kiskottu irti seinästä, miksi ette olleet avata ovea, miksi, miksi, isä, jos ei kunnian takia?!
    – Thomas!
   Isän huuto kaikui kuuroille korville. Ryntäsin hämmentyneen äidin ohi ulos keittiöstä, kiskoin kengät mitenkuten jalkaani. Nappasin takin olkapäälleni ja poistuin talosta saaden lasioven helähtämään perässäni.

***

Hiipivä hulluus.

En nukkunut. En syönyt. En tehnyt mitään.
   Käytännössä makasin sängyssä kaikki päivät, revin hiuksiani yksitellen päästäni ja ajattelin sitä, miten kaikki oli romahtanut hetkessä.
   Mikään ei tuntunut missään. Ei enää.
   Sama, vaikka kuolisin.

Sinä syksynä oli satanut enemmän kuin koskaan. Satoi jälleen.
   Puistossa ei liikkunut ketään. Ankkalammen ankatkin olivat paenneet jonnekin sateensuojaan. Märkä sora rahisi jalkojeni alla, hytisin kylmästä. Sade painoi hiukseni päätäni vasten ja sai minut näyttämään varmasti entistäkin kurjemmalta.
   Roska-astiat näyttivät minulle tietä, ne kulkivat puiston soratien vartta tarpeettomankin lyhyin välimatkoin ja pursusivat sen viikon lehtiä kirkuvine otsikkoinensa. Reynolds sitä, Reynolds tätä... ja Thomas Andrews tuota ja Judy ja Peter Andrews sitä. Kenenkään nimi ei ollut enää puhdas. Kunniasta ei ollut mitään jäljellä.
   Minä olin pilannut kaiken. Tuhonnut paitsi oman elämäni, myös Reynoldsin elämän ja vanhempieni elämän. Kaikki oli muuttunut muutamassa viikossa, mikään ei ollut entisellään. Siitä kullanhohtoisesta tulevaisuudesta, jonka olin itselleni maalannut, oli sade huuhtonut kultaukset päältä ja jättänyt ruosteisen raudan tilalle. Verenhajuisen romuraudan, jonka voisi heittää pois käden käänteessä.
   Pysähdyin tuijottamaan vesilätäkköä, jonka pinnalla kellui jotain. Jonkun nuoren pojan sarjakuvalehti. Kannessa lännensankari vannoi kostoa ja ampui pahiksia revolverilla. Kastoin sormeni kylmään veteen, nostin lehden varovasti ja tuijotin kansikuvaa.

Sillä hetkellä tiesin, että minun verenhajuisella romuraudallani olisi nyt erittäin hyvää käyttöä.

-----

Omia kommentteja:

Toinen osa. Tutkin noita lahjusrikosjuttuja täältä. :) Taustatyö kunniaan!
En oikein osaa sanoa tästä enää mitään. Ai niin! Paitsi hei! Toivottiin, että linkitän Andrewsin tarinan hänen itsensä kertomana tähän, joten here you go: Osa 1.7.

Saa kommentoida! :) Seuraava osa tulee 1.1.

-----

3. FOR LIFE

Seuraava syksy oli edellistäkin sateisempi.
   Kaksitoista sateista ja pimeää kuukautta oli juuri sopivan mittainen aika asioiden hoitamiseen. Se oli myös sopivan mittainen aika siihen vähäiseen harkintaan, jota tein. Kuukausien kuluessa lehdistö unohti, ainakin hetkiksi, mutta asiakkaani eivät unohtaneet, vanhempani eivät unohtaneet, minä en unohtanut.
   Lakimiehenä tunsin koko joukon rikollisia. Minulla oli luonnollisista syistä varsin hyviä kontakteja, ja lehdistön kailottaessa Reynoldsin siirtymistä ehdonalaiseen etuajassa ei tarvittu kuin muutama puhelu, ja voipaperiin kääritty pieni paketti oli takkini sisällä. Puristin sitä kuin henkeni hädässä kävellessäni pitkin öisiä katuja kohti kotia, pälyilin jatkuvasti ympärilleni, kunnes tajusin, että juuri jatkuva pälyily teki toimistani epäilyttäviä. Yritin rentoutua, jatkaa matkaa huoletta, jokseenkin siinä onnistuinkin.
   Päästyäni kotiin en vaivautunut edes riisumaan kenkiä tai takkia, vaan kävelin makuuhuoneeseen jättäen kuraiset jäljet kokolattiamatolle. Suljin sälekaihtimet huolellisesti, vedin vielä verhot ikkunan eteen ja otin pakettini takkini sisältä. Laskin paketin varovasti päiväpeitteen päälle ja hipaisin voipaperia ympäröivää hamppunarua sormillani. Naru oli solmittu kauniisti rusetille, niin kauniisti, että oli vaikea uskoa sen tehneen se kaapin kokoinen sivukujien gangsteri, joka oli istunut kolmeen otteeseen vankilassa. Sen oli saattanut myös tehdä joku gangsterin apukäsistä, tai sitten paketti oli tullut jostain muualta ja... ravistin päätäni hivenen, pääni oli sumuinen, kuten oli ollut jo useita kuukausia, ajatukset harhailivat, enkä kyennyt keskittymään. Tartuin vapisevin käsin naruun ja revin sen pois paketin ympäriltä käärien sitten voipaperin auki.
   .357-kaliiperinen Colt Python. Hivelin varoen lakattua puukahvaa, siirsin sormeni metalliselle piipulle, liikautin revolverin rullaa hieman. Aseeseen oli sidottu pieni, kankainen pussukka, jonka sisällä oli kolme metallista rasiaa. Yhdessä niistä piti olla kaksitoista nallia, toisessa saman verran ruutipanoksia, kolmannessa sama määrä luoteja. Täydellistä. Kaksitoista laukausta... yksi jokaiselle pitkälle kuukaudelle. Kahdelletoista kuukaudelle, jotka olivat tehneet minusta täyden sekopään.

Tiesin Walter Reynoldsilla olevan tapana tehdä pieni yökävely, mikäli hän ei saanut unta, mies oli kertonut sen minulle itse joskus kauan sitten laatiessamme hänen puolustustaan. Tiesin hänen kävelevän samoilla sivukujilla, joita nyt itse kävelin hitaasti, hiljaisin askelin. Tämä oli kahdeksas yö, kun odotin ja etsin häntä, kahdeksannen kerran pitelin ladattua revolveria kädessäni takkini sisällä.

   Ketään ei liikkunut missään. Yhdessäkään talojen ikkunoista ei palanut valo. Nostin hivenen takkini kaulusta vapaalla kädelläni, kohotin leukani ympärille kiedottua kaulahuivia ihan vain varmuuden vuoksi. En halunnut, että minut tunnistettaisiin... tai no, ollakseni tarkka, Reynolds saisi kyllä tunnistaa minut. Halusin, että viimeiseksi hän näkisi minun kasvoni, ennen kuin menettäisi henkensä. Viimeiseksi hän lausuisi minun nimeni. Ajatus siitä sai hullun miehen kylmän virneen piirtymään kasvoilleni.
   Askelia. Varjoja. Hyräilyä. Reynoldsin ääni.

   Pysähdyin odottamaan. Vetäydyin hivenen kulman taakse, annoin hänen kävellä eteeni. Pyylevä mies oli edelleen yöhousuissa, hän oli vetänyt vain kengät jalkaansa ja takin päälleen. Hän säpsähti nähdessään liikettä ja astui askelen taaksepäin astuessani hänen eteensä. Kiskoin kaulahuivia alemmas, taputtelin takinkaulusta hartioitani vasten paljastaakseni kasvoni.
   Reynolds näytti hetken hämmentyneeltä, lopulta hän suli hymyyn. Leveään virneeseen, joka sai minut vapisemaan raivosta.
   – Thomas Andrews! Reynolds huudahti. – Kas, mukava nähdä sinuakin.
   Vino, iloton hymy käväisi kasvoillani. Kuulin veren kohinan korvissani ja pudistin päätäni hitaasti.
   – Valitettavasti ilo on melko yksipuolinen, Reynolds, sanoin hiljaa, käheällä äänellä, joka kieli siitä, etten ollut viikkoihin puhunut kenenkään kanssa. Reynolds kohotti kulmiaan.
   – No, no, mitä tapahtui herra Reynoldsille? mies kysyi huvittuneena ja rypisti sitten otsaansa. – Näytät hyvin väsyneeltä... oletko katsonut itseäsi peilistä? Nuo tummat silmänaluset ja --
   Nauroin ääneen. Kovaan ääneen. Reynolds vaikeni ja astui hermostuneena askelen taaksepäin saaden nauruni vain yltymään. En edes tiennyt enää, mille nauroin, olin kai vain kyllin sekaisin nauraakseni tilanteelle.
   – Herra Reynolds, sain yskäistyä suustani, – herra Reynolds... otan kovasti osaa, sitä herraa ei vain enää ole... hän on kuollut, hän vie sinut mennessään...
   – Mitä sinä puhut?
   En vaivautunut enää vastaamaan. Hymyilin niin leveästi, että poskilihaksiini sattui ja hampaani paljastuivat. Vedin käteni takkini sisältä, nähdessään revolverin piipun Reynolds älähti ja kääntyi paetakseen.
   Marraskuu. Ensimmäinen laukaus vanhempieni tahratun maineen puolesta. Reynolds säpsähti silminnähden ja horjahti. Hän huusi.
   Joulukuu. Toinen laukaus joululle, jota emme enää viettäneet yhdessä. Huuto vaimeni, Reynolds korahti kummallisesti.
   Tammikuu. Kolmas laukaus kadonneille asiakkailleni. Reynolds valahti polvilleen.
   Helmikuu. Neljäs laukaus halvemmalle asunnolle, jonka jouduin hankkimaan rahojen loputtua kesken. Mies edessäni kaatui selälleen maahan elottomana.
   Maaliskuu. Viides laukaus niille kymmenelle kilolle, jotka olin sinä aikana laihtunut ihan vain stressin takia. Se oli tehty. Reynolds oli kuollut, viisi laukausta riitti ihan hyvin hänelle... mutta ei minulle.
   Huhtikuu. Kuudes laukaus valvotuille öille ja piinaavalle väsymykselle. Oma nauruni. Reynoldsin avoimeksi jääneet silmät.
   Pysähdyin lataamaan.
   Toukokuu. Seitsemäs laukaus uutiselle siitä, että äiti oli raskaana... uutiselle, jota en edes kuullut äidiltä tai isältä, vaan perhetuttavalta, jota en edes tuntenut. Verilammikko levisi Reynoldsin selän taakse.
   Kesäkuu. Kahdeksas laukaus uutiselle Reynoldsin armahduksesta ja pääsystä ehdonalaiseen. Kävelin lähemmäs, halusin nähdä hänet paremmin.
   Heinäkuu. Yhdeksäs laukaus seitsemälle menetetylle lisäkilolle. Kosketin kylkeäni, tunsin omat kylkiluuni.
   Elokuu. Kymmenes laukaus... en enää keksinyt syitä. Verta oli paljon, se levisi kengilleni, tajusin, että minun olisi otettava ne pois jalasta ja hävitettävä kengät pakomatkalla.
   Syyskuu. Yhdestoista laukaus. Ammuin vain sokeasti. Osuin silti.
   Lokakuu. Kahdestoista laukaus. Hiljaisuus.
   – Hyvää yötä, herra Reynolds.
   Ääneni oli vain heikko kuiskaus. Hymy kasvoiltani ei kadonnut mihinkään. Työnsin tyhjän revolverin povitaskuuni ja käännyin. Olisi aika juosta.

***

   VUODEN KULUTTUA

Viski oli paras ystäväni. Ainoa ystäväni Roaring Heightsissa. Ehkä saisin toisen ystävän siitä fedorapäisestä miehestä, joka istui minua vastapäätä ja kyseli työstäni. Nauroin ääneen, eihän minulla ollut töitä, minulla oli vain viskiä ja satunnaisia hyllyjentäyttäjän hommia, joihin ei tarvittu erityistaitoja ja joista sai potkut aina välillä. Kippis, malja entiselle lakimiehelle.
   Fedorapäinen mies edessäni sumeni ja kirkastui vuorotellen. Minkä hän olikaan sanonut nimekseen? Nauroin taas, joku de-alkuinen se oli, mutta ei sillä ollut väliä. Ai, hänellä oli minulle hommia? Paketteja toimitettavaksi? Varmaan jotain kaupungin hommia.
   – Haistakaa paska, minä en tee valtion hyväksi enää mitään.
   Minä olin humalassa. Olin ollut jo kolme viikkoa. Krapulaa ei tullut, vältin sen juomalla aina lisää.
   Eivät ne olleet valtion hommia, niin fedorapäinen herra väitti. Hän halusi ajelulle kanssani. No, kyllähän se sopi, varsinkin, kun baarin isäntä näytti siltä, että heittäisi minut kohta muutenkin ulos.
   Viskilasit kaatuilivat noustessani ylös, vieras mies ei auttanut minua, vaan antoi minun kaatua rähmälleni lattialle. Hän käski minua nousemaan jaloilleni, ja jostain käsittämättömästä syystä tottelin. Tottelin jopa niin paljon, että hän sai minut ohjattua autolleen ja lähti ajamaan.
   Aamun sarastaessa siitä Thomas Andrewsista, joka joskus taisteli lain puolesta, ei ollut jäljellä enää mitään. Eihän minulle mitään kerrottu, mutta kyllä minä tiesin, etteivät ne paketit, joita sain toimittaa, olleet päivänvalon kestäviä. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä.
   Olin saanut kostoni ja menettänyt elämäni. Menettänyt itseni. Kuukausien kääntyessä vuosiksi sain kuitenkin takaisin jotain, mitä en lain tunnetummalta puolelta saanut.

Vapauden.

-----

Tiukalle veti, tässä oli vähän kaikenlaista, mutta sain tän tehtyä! :D
En nyt osaa sanoa mitään kummempaa tästä, muuta kuin sen, etten enää ikinä laita itselleni päiväntarkkoja deadlineja - stressaan niistä ihan liikaa :P Mä kyllä pystyn julkaisemaan tekstin kolmessa päivässä, mutta annas olla, jos LUPAAN sen kolmessa päivässä oikein varmasti, niin stressaan niin kovin, että se vaikeuttaa sitä aikataulussa pysymistä.

Ihan tälleen uutisena, että saatan saada uuden koneen ihan tässä lähiaikoina. ;P Kun homma on varma, niin julkaisen siitä erillisen uutisen etusivulle ihan vaan siksi, että uusi kone todennäköisesti muuttaa grafiikkoja ja kaikenlaista muutakin...

Kiitän ja kumarran, toivottavasti piditte joululahjakokonaisuudesta! Kommentit ovat yhä tervetulleita, joululahja pysyy täällä eikä katoa mihinkään vielä pitkään aikaan! :)